Antoisimmat, jolleivät parhaimmat, kirjat ovat yleensä sellaisia, joista voivat nauttia vastaanottavaiset ihmiset lapsista aikuisiin.
Antoisimmat, jolleivät parhaimmat, kirjat ovat yleensä sellaisia, joista voivat nauttia vastaanottavaiset ihmiset lapsista aikuisiin. Muumit, Sormusten herra, Kaislikossa suhisee ja Mars-kirjat ovat tällaisia, ja luulenpa, että suomalaisen tajunnavirtamusiikin kulttihahmo Pekka Strengkin (1948-1975) nuoruudessaan näitä luki. Sama lainalaisuus pätee Strengin musiikkiin, jota aikoinaan julkaistiin kaksi albumia ja postuumisti yksi CD:llinen.
Vaikutus oli sitä suurempi. Suomalaisen dokumenttiaiheisen elokuvan ykkösohjaaja Arto Halonen otti Strengin musiikin jopa yhdeksi suurimmaksi pontimeksi alkaa tehdä elokuvia.
Strend teki naivistista, runonomaista, unien satumaista ja astraalimaista musiikkia, joka oli samalla kumman suoraviivaista.
Jos vertailukohdaksi ottaa maailmalta Syd Barretin tai Nick Draken, niin Strengin voima on tietty arkisuus. Pragmaatikkona tuntuu kummalta myöntää, kuinka Strengin luonnonläheisyys, inhimillinen hengellisyys ja elämänilo jättävät hymähtelyt sielunsopukoihin. Kuten aikalaishaastateltu sanoo: mottimetsässä pärjää heikompikin mies, mutta oman herkkyyden tunnustamiseen vaaditaan rohkeutta.
Halosen elokuvissa on jotain samaa. Aiempia merkkiteoksia katsoessa ei edes ajattele niiden olevan dokumentteja, vaan ne ovat jotain enemmän, matkoja omiin ajatuksiin ja linkkejä elämän ihmeellisyyksiin.
Pääajatus on se, että ihmisessä on dualistiset kaksi puolta, tässä tapauksessa synkeä Magneettimies ja myönteinen Kesämaa. Streng ymmäri molempia puolia, mikä ilmeni hashiksen vaihtumisessa jo varhain valkoviiniin, koska valheellinen luovuus ei miestä kiinnostunut. Samoin salatieteiden vaaralliset puolet johtivat varoituksen sanoihin läheisille.
Magneettimies on parasta suomalaista musikkidokumentaatiota suurin piirtein puoleenväliinsä, jonka jälkeen meno hieman hyytyy lauluntekijän syöpävuosien kuvailussa. Lopputulos on kuitenkin kiitettävää luokkaa, kun ottaa huomioon, kuinka miehestä elinaikanaan suurinpiirtein julkaistiin puolinainen haastattelu, yksi valokuva ja kaksi LP-levyä. Läheisiltä saatu kuvamateriaali on suorastaan valtaisa.
Loppukliimaksi onneksi saadaan. On suorastaan nerokas keksintö yhdistää tribuuttikeikan artistien mimiikkaan Strengin omaa ääntä. Katso ja kuuntele myös lopputekstit loppuun saakka. Lopetus on hieno.
Kuva noudattaa dokumenttiperinteen lainalaisuuuksia, mutta riisuttu tyyli tuntuu tarkoituksenmukaiselta. Näyttäviä luontokuvia käytetään hienosti, mikä tukee koko dokumentin dualistista sanomaa. Ääniraita on vain stereo, mutta se toimii hyvin haastatteluissa ja eri toten musiikkinäytteissä. Strengin kappaleita maltetaan esittää tarpeeksi pitkään, jotta lyriikasta ja kappaledynaamiikasta saa hyvä kuvan. Näinhän ei tosiaankaan ole nykypäivän stroboleikatuissa musiikkiohjelmissa asian laita. Ekstroihin on tallennettu 63 min. kooste Pekka Strengin Tavastian tribuuttikonsertista helmikuussa 2009. Onneksi valtaosa näistä on koottu erikseen. Vaikka tulkinnat ovat hienoja, Strengin kuulas ääni on niin uniikki, ettei sitä voi korvata. (PS)