Miksi Quentin Tarantino ei lisännyt lopputeksteihin, ettei elokuvan teon aikana kohdeltu parisataavuotisia Martin-kitaroita kaltoin?
Miksi Quentin Tarantino ei lisännyt lopputeksteihin, ettei elokuvan teon aikana kohdeltu parisataavuotisia Martin-kitaroita kaltoin?
Huumorista on nimittäin tässä kyse, kun hieman kaapii.
Ensimmäinen tunti tuntuu liki kidutukselta. Korkeakirjallisuuden klassikoiden tapaan Tarantino erottaa jyvät, toisin sanoen katsojat, akanoista panemalla roolihahmot jaarittelemaan tyhjänpäiväisyyksiä ilman minkäänlaista draaman kaarta. Jo elokuvan rakenne vihjaa tekijän tunnetusta veijarimaisuudesta. Kohtaukset on jaettu näytöksiin, mikä sanoo suoraan mistä on kyse: jähmeästä teatterinomaisuudesta, joka on elokuvakielessä ollut aina kirosana.
Sitten alkaa tapahtua, wyomingilaisessa lumimyrskyssä kärvistelevässä majatalossa, käytännössä yhdessä huoneessa. Tarantino palaa ensimmäisen suljetun huoneen arvoitukseen tehden kunniaa Edgar Allan Poen Rue Morguen murhat -dekkarille (1841, Sapo-sarjassa suomeksi 1975). Jotain outoa on tapahtunut: majatalonpitäjät ovat saaneet sijaisen ja joku myrkyttää läsnäolijoita.
Juonta enempää aukaisematta tästä voi nauttia yllätyksellisenä trillerinä ja arvoituksena, joka viittaa aika moneen suuntaan. Ohjaaja käyttää piiloviestejä ja tuntuu kumartavan Sergio Corbuccin spagetti-länkkärin Suuri hiljaisuus (Il grande silencio, 1968) lumisille maisemille, William Friedkinin Manaajan (The Excorcist, 1975) paholaismaisille kasvoille ja jopa Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa -kirjan (Ten Little Niggers, 1939) kissa- ja hiirileikille.
Elokuvan toiminta on räjähtävää ja hyvin väkivaltaista, mutta sille on selvä motiivi ja oikeutus. Samalla The Hateful Eight antaa oman panoksensa suvaitsevaisuudelle ja rasisminvastaisuudelle, jolle tuntuu olevan tilausta sekä Uudella ja Vanhalla mantereella. Vihaahan riittää kaikissa jo omastakin takaa.
Audiovisuaalinen ilotulitus tekee kunnian hyvin laajalle kuvasuhteelle, koska elokuva kuvattiin 65 mm:lle ja muutettiin Ultra Panavision 70 mm:lle. Käytännösshän se on horisontaalisesti kaksi kertaa suurempi kuin suurin osa nykyelokuvista. Olisi hauska nähdä tämä elokuvateatterisssa, joka voi tämän autenttisena esittää. Leveämpää kuvaa ei kaiketi edes ole. Elokuvan pituuden vuoksi ekstrat on tallennettu omalle levylleen, mutta huvittavinta on se, kuinka vähän niitä on. Traileritkin oivat muista kevään 2016 BD-julkaisuista. Mukana on siis vain 5 min. pienosdokumentti ja hieman pitempi, pintapuolinen 8 min. dokumentti 70 mm:n merkityksestä elokuvan historiassa. (PS)