Yön ri­ta­ris­sa kaik­ki so­pi­muk­set sa­no­taan ir­ti. Ja­ko hy­viin ja pa­hoi­hin, ri­kol­li­siin ja re­hel­li­siin ei enää pä­de. Got­ham Ci­tyssä ros­vot ryöstävät toi­siaan ja ka­dun­mies­ten sy­liin pu­do­te­taan pom­min lau­kai­su­nap­pu­la. Ter­ro­ri ru­laa, jos Jo­ke­ri, Le­pak­ko­mie­hen kon­na­pa­kan vil­li kort­ti, saa rat­kais­ta.

Ch­ris­top­her No­lan on oh­jaa­ja­na ha­lun­nut ir­ti Bat­man-e­lo­ku­va­pe­rin­teen sar­ja­ku­val­li­sim­mis­ta pai­no­tuk­sis­ta. Oh­jaa­jan Got­ham on­kin en­tistä har­maam­pi, rea­lis­ti­sem­pi paik­ka, ai­na­kin näyttämönä me­ga­ta­son ta­jun­nantäräyttä­jil­le.

Kak­si ja puo­li­tun­ti­seen Yön ri­ta­riin on la­dat­tu synkkä an­ti-U­to­pia, jos­sa san­ka­rien hen­ki on yhtä löysässä kuin vi­hol­lis­ten­kin. Ku­ka ta­han­sa, ai­kui­nen tai lap­si, voi jou­tua su­den suu­hun. It­se oi­keu­den­var­ti­ja Bat­man­kin jou­tuu uh­raa­maan rak­kaim­pan­sa – eikä tämä ole suin­kaan viit­taus näyt­te­lijä Ch­ris­tian Ba­len väi­tet­tyyn äi­din ja si­sa­ren pa­hoin­pi­te­lyyn.

A­lun pank­ki­ryöstössä nä­kyy Myrs­kyn rat­sas­ta­jat –e­lo­ku­van naa­mio­mies­ten vai­ku­te. Jo­ke­ri se­koit­taa ma­fia­mies­ten ra­ha­pe­lin, lis­tii tieltään vas­tus­ta­jat ja kon­na­kump­pa­nit, mut­ta su­per­rois­ton vai­kut­ti­mis­ta ei pää­se sel­vyy­teen. Vaa­ral­li­nen psy­ko­paat­ti le­vittää kaaos­ta kaaok­sen it­sensä vuok­si, eikä psy­ko­lo­gi­siin se­li­tys­mal­lei­hin ole luot­ta­mis­ta. Jo­ke­ri ker­too taus­tan­sa ai­na eri ta­val­la, on ti­lan­teen mu­kaan sitä tai tätä, ku­ten esi­ku­van­sa kort­tipöydällä.

Täl­lai­sen vas­tus­ta­jan edessä Bat­man­kin on pu­las­sa ja jou­tuu et­simään tu­kea pait­si us­kol­li­ses­ta po­lii­sipääl­likkö Gor­do­nis­ta (Ga­ry Old­man), myös Got­ha­min ylei­sestä syyttäjästä, Har­vey Den­tistä (Aa­ron Eck­hart). Tämä sat­tuu ole­maan myös Bru­ce Way­nen kil­pa­ko­si­ja Rac­hel Dawe­sin (Mag­gie Gyl­len­haal) suo­sios­ta.

Yön ri­ta­rin mo­net juo­ni­lan­gat kier­tyvät kiin­toi­sas­ti ja tär­keil­le si­vu­hen­kilöil­le eh­ditään pitkässä fil­missä luo­da taus­tat ja ke­hi­tys­kaa­ret. Ka­ris­maat­ti­set Mic­hael Cai­ne ja Mor­gan Free­man ovat epä­kii­tol­li­sis­sa tu­ki­roo­leis­sa, vaik­ka Cai­ne ir­rot­te­lee­kin mai­nios­ti ka­peal­la mies­pal­ve­li­jan ton­til­laan.

To­ti­suus ja kes­to syövät elo­ku­van te­ho­ja. Ga­ry Old­ma­nin ta­val­lis­ta mal­til­li­sem­min esittämän po­lii­si Gor­do­nin ka­toa­mi­nen ei yllätä toi­vo­tul­la ta­val­la. Elo­ku­vaan il­mes­tyvän Kak­si­naa­man ko­li­kon­heit­to ei myöskään vä­ri­sytä enää Me­ne­te­tyn maan Chi­gur­hin näh­tyään. Heath Led­ge­rin Jo­ke­ri on jul­maa herk­kua, mut­ta Le­pak­ko­mie­hen vir­ta­vii­vai­suu­des­sa ja il­mes­ty­mi­sissä nä­kyy ta­ha­ton ko­miik­ka, mistä ei voi syyttää var­maot­teis­ta Ch­ris­tian Ba­lea.

Lap­sia käy­tetään ikäväs­ti pelk­kinä jän­ni­ty­se­le­ment­teinä ja heidän ihan­teel­li­suut­taan vain hi­pais­taan. Lo­pus­sa heräävä toi­vo ja ta­val­li­ses­sa kan­sas­sa il­men­tyvä hyvä tah­to ovat oi­via rat­kai­su­ja, mut­ta mel­kein peit­tyvät Yön ri­ta­rin ras­kaan ko­neis­ton jal­koi­hin.

Uu­sin Bat­man on­kin ran­kal­la kä­dellä teh­tyä ai­kuis­ten viih­dettä, eikä mikään ko­ko per­heel­le suo­si­tel­ta­va fan­ta­sia­seik­kai­lu.

Heath Led­ger — yön ri­ta­rin ta­ri­na

Ch­ris­top­her No­la­nin toi­nen Bat­man-e­lo­ku­va Yön ri­ta­ri jää elo­ku­va­his­to­riaan aust­ra­lia­laisnäyt­te­lijä Heath Led­ge­rin vii­mei­senä elo­ku­va­na. Edes Ch­ris­tian Ba­len mer­kittävät tai­dot (tai pa­hoin­pi­te­lys­kan­daa­li) eivät vie va­lo­kei­laa Jo­ke­ril­ta, Bat­ma­nin kaut­ta ai­ko­jen vaa­ral­li­sim­mal­ta vas­tus­ta­jal­ta.

Pa­hik­set elo­ku­vis­sa ovat kieh­to­via esi­tettä­viä ja seu­rat­ta­via, kos­ka nii­den yllättä­vyy­den rin­nal­la oi­keu­den­mu­kai­set san­ka­rit näyttävät hel­pos­ti ta­val­li­sil­ta ja tyl­siltä. Yön ri­ta­rin per­soo­nal­li­set­kin juo­ni­ku­viot lai­me­ne­vat kan­keah­koon to­teu­tuk­seen. Led­ge­rin ar­vaa­mat­to­man Jo­ke­rin il­mes­ty­mi­nen ku­vaan sähköistää koh­tauk­set kuin imp­ro­vi­soi­tu soo­lo jaz­zis­sa — tai kuin rok­kis­ta­ra, jos­sa vielä on säi­ly­nyt rah­tu­nen vil­liä ka­pi­naa.

Bob Ka­nen, Bill Fin­ge­rin ja Jer­ry Ro­bin­so­nin yh­dessä ke­hit­te­lemä sar­ja­ku­va­hah­mo luo­tiin pe­li­pa­kan Jo­ke­ri-kor­tin poh­jal­ta lisäämällä sii­hen piir­teitä Con­rad Veid­tin roo­lis­ta kau­hu­ro­mant­ti­ses­sa elo­ku­vas­sa Nau­ruih­mi­nen (Paul Le­ni, 1928). Elo­ku­va pe­rus­tuu Vic­tor Hu­gon vuo­den 1869 ro­maa­niin, jon­ka san­ka­rin suu­pie­let on viil­let­ty ikui­seen vir­nee­seen. Ai­het­ta kä­si­tel­tiin myös Ja­mes Ell­royn ri­kos­ro­maa­nis­sa ja siitä teh­dyssä hei­kos­sa fil­missä Black Dah­lia (B­rian De­Pal­ma, 2006).

Hal­pis­kau­hun kin­gi Wil­liam Cast­le te­ki myös ai­koi­naan ai­het­ta pla­gioi­den elo­ku­van­sa Mr. Sar­do­ni­cus (1961) – jos­ta in­tou­tu­nee­na Ran­dy Ca­li­for­nian Spi­rit-yh­tye lait­toi klas­sik­koal­bu­min­sa ni­mek­si Twel­ve Dreams of Dr. Sar­do­ni­cus (1970).

- Olen kuin hul­lu koi­ra, jo­ka juok­see au­ton perässä. En tiedä mitä te­ki­sin, jos sai­sin sen kiin­ni, Jo­ke­ri se­littää vim­maan­sa. Pistäy­tyjänä hah­mo jää Bat­ma­nis­sa kes­ke­neräi­sek­si, mut­ta ää­rimmäi­syy­dessään iki­muis­toi­sek­si. Led­ge­rin Jo­ke­ris­sa on Tek­sa­sin moot­to­ri­sa­ha­mur­hien Leat­her­fa­cen ru­joa psy­ko­paat­tia, Sor­mus­ten ta­run Brad Dou­ri­fin Gri­ma Kär­mes­kie­len lui­hua li­ma­let­tiä, mut­ta myös sitä pi­te­lemätöntä huu­mo­ria, mitä Jack Nic­hol­son toi omaan Jo­ke­riin­sa tai pi­meän kir­jai­li­jan roo­liin Hoh­dos­sa. Led­ge­rin slaps­tick-ko­miik­ka tuo vä­ki­sin mie­leen myös Jim Car­reyn krei­vi Ola­fin Sur­kei­den sat­tu­mus­ten sar­jas­sa – tai sot­tai­suu­des­saan myös Uu­no Tur­ha­pu­ron!

Koh­ta­lon oi­kus­ta Heath Led­ge­ristä tu­li Bat­man-e­lo­ku­van var­si­nai­nen yön ri­ta­ri. Jo­kais­ta Jo­ke­rin rep­liik­kiä kat­so­ja kuun­te­lee uu­sia mer­ki­tyk­siä tul­ki­ten ja vii­mei­siä vies­tejä et­sien, mi­hin hah­mon kak­si­ja­koi­suus ja näyt­te­lijän yhtäai­kai­nen rai­suus ja ve­toa­vuus an­ta­vat sy­ty­kettä. Roo­li on kui­ten­kin niin hyvä, et­tei se tar­vit­se tuek­seen yleisön ma­kaa­be­ria sen­saa­tion nälkää.

Vain 28-vuo­tiaa­na tam­mi­kuus­sa re­sep­tilääk­kei­den ylian­nos­tuk­seen kuol­lut Heath Led­ger nou­si pal­jon lu­paa­vas­ta aust­ra­lia­lai­se­lo­ku­vas­ta Two Hands (1998) Yh­dys­val­toi­hin kor­keam­man pro­fii­lin viih­de­fil­mei­hin, ku­ten Pat­rioot­ti (2000) ja Val­koi­nen sul­ka (2002). Mie­hekkääs­ti ko­mea Led­ger so­pi ro­mant­ti­siin roo­lei­hin Ri­ta­rin ta­ri­nas­sa (2001) ja Ca­sa­no­vas­sa (2005), mut­ta löy­si omim­man näyt­te­lijän­laa­tun­sa va­ka­vis­ta tai ko­kei­le­vam­mis­ta fil­meistä, ku­ten Mons­ter’s Ball (2001) tai Dy­lan-fil­mi I’m Not The­re (2007). Os­car-eh­dok­kuus pääo­sas­ta hel­ti­si herkkä­vi­rei­sestä eri­lai­sen cow­boyn pot­re­tis­sa Bro­ke­back Moun­tain (2005), jos­sa Led­ger te­ki sy­vimmän vai­ku­tuk­sen­sa.

Myös Jo­ke­rin osa an­taa viit­teen siitä, että Led­ger oli su­ku­pol­ven­sa tai­ta­vim­pia ja va­lin­nois­saan kun­nian­hi­moi­sim­pia näyt­te­lijöitä, jo­ta pelkkä täh­teys ei tyy­dyttä­nyt. Häntä nähdään val­ko­kan­kaal­la vielä en­si vuon­na Ter­ry Gil­lia­min elo­ku­vas­sa Toh­to­ri Par­nas­sus (T­he Ima­gi­na­rium of Doc­tor Par­nas­sus, 2009). ”It’s bet­ter to burn out, than it is to rust”, lau­loi Neil Young. Elo­ku­vis­sa Heath Led­ger pa­loi kirk­kaa­na lop­puun saak­ka, vaik­ka elo­ku­vaa suu­rem­mas­sa elämässä hi­das ruos­tu­mi­nen oli­si ol­lut pal­jon toi­vot­ta­vam­pi vaih­toeh­to. (HB)