Kah­dek­san vuot­ta on pitkä ai­ka zom­bie-ai­hei­sel­le te­le­vi­sio­sar­jal­le. Lak­ka­sin jo ai­ko­ja sit­ten odot­te­le­mas­ta sar­ja­ku­va­sar­jan uu­tuuk­sia, enkä ole jak­sa­nut enää seu­ra­ta tätä te­le­vi­sios­ta­kaan.

Mut­ta BD-for­maa­tis­sa olen myöhäi­semmät­kin kau­det kat­so­nut ai­van su­ju­vas­ti.

To­ki jo seit­semän­teen kau­teen men­nessä tun­tui var­mal­ta, et­tei tästä enää mitään tu­le. No, yk­si erään sai­raa­la­sar­jan po­ti­las­ta esittä­nyt näyt­te­lijä (G­reyn ana­to­mias­ta tut­tu Jeff­rey Dean Mor­gan) muut­ti kai­ken. Kah­dek­sas kau­si mei­naa to­sin lo­pah­taa al­kuun­sa. Ne­gan oli jo vas­ta­poo­lin­sa Ric­kin (And­rew Lin­coln) var­ma­tap­poi­ses­sa tähtäi­messä, kun­nes: ei mitään. Sil­loin al­koi kol­me täh­teä häämöttää.

Sit­ten seu­raa mon­ta jak­soa uut­ta ja van­haa, niinpä tätä jak­soi. Sit­ten sa­ma uu­des­taan.

Ne­ga­nin fi­lo­so­fia ti­he­nee ja tu­lee yhä lä­hei­semmäk­si, tu­tum­mak­si. Eihän tämä mitään fu­tuu­ria kos­kaan ol­lut­kaan. Al­le­go­ri­nen, selvä sym­bo­li on lää­kintä­tai­to­ja omaa­va mu­ha­met­ti­lai­nen. Ai­ka hy­vin tämän hah­mon liian­kin sel­keä yh­tymä­koh­ta Trum­piin (Mek­si­kon muu­ri ) ja Eu­roo­pan hei­voröi­siin de­mok­ra­tioi­hin (pa­ko­lai­set Af­ri­kas­ta ja Lä­hi-itästä) al­kaa tun­tua ai­ka na­pa­kal­ta.

To­ki su­van­nois­sa tun­tuu kuin seu­rai­si Kau­nei­ta ja roh­kei­ta. Kun toi­vo tun­tuu kat­so­jal­ta hu­pe­ne­van, juu­ri sil­loin luo­daan uut­ta, tuo­ret­ta­kin dra­ma­tiik­kaa.