Van­ho­jen rockbän­dien uu­del­leen­ko­koon­tu­mi­set ovat yleensä sur­kei­ta seu­rat­ta­via. Mik­si sit­ten vuo­si­na 1977-1981 ly­hyes­ti vai­kut­ta­neen manc­hes­te­ri­lai­sen Ma­ga­zi­nen co­me­back herättää niin po­si­tii­vi­sia tun­tei­ta ja odo­tuk­sia? Ehkä sik­si, että vas­ta nyt ai­ka tun­tuu ole­van kypsä yh­tyeen unii­kil­le mu­sii­kil­le. Ma­ga­zi­nen sisällä tun­tui asu­van pie­ni The Vel­vet Un­derg­round, yh­tye, jon­ka le­vyjä ei myydä, mut­ta jon­ka vai­kut­tei­ta on ny­ky­roc­kis­sa mah­do­ton­ta ol­la kuu­le­mat­ta. Uu­dem­mis­ta bän­deistä mm. Ra­dio­head on mai­nin­nut Ma­ga­zi­nen esi­ku­va­naan.

Kah­den le­vyn Ma­ga­zi­ne: Real Li­fe + The­reaf­ter on jämäkkä voi­mannäy­te. Yh­tye esiin­tyy ren­nos­ti, var­mas­ti ja vai­kut­ta­vas­ti. Ma­ga­zi­nen pa­luu on poik­keuk­sel­li­nen roc­kis­sa, re­le­vant­ti co­me­back, jos­sa pai­na­vim­pia ovat mu­sii­kil­li­set syyt. Hel­mi­kui­sen pa­luue­siin­ty­mis­ten päätös­kon­ser­tis­sa täpötäy­den Manc­hes­ter Aca­de­myn ohi­moil­ta har­maan­tu­nut, kes­ki-ikäi­sen pyö­ris­ty­nyt yleisö, jon­ka jou­kos­sa nä­kyy myös nuo­ri­soa ja muu­sik­ko­kol­le­goi­ta, pal­kit­see yh­tyeen rie­mu­mie­li­sellä ja an­tau­muk­sel­li­sel­la huo­miol­la.

Uu­tuus­pa­ke­tis­sa on Manc­hes­te­rin puo­li­tois­ta­tun­ti­nen dvd-kon­sert­ti sekä toi­sel­la cd-le­vyllä viik­koa aiem­min Lon­toon Fo­ru­mis­sa tal­tioi­tu kon­sert­ti.

Ma­ga­zi­nen fu­tu­ris­ti­nen soin­ti ja in­tel­lek­tuaa­li­set, kir­jal­li­set lau­lu­teks­tit eivät an­na si­jaa nos­tal­gial­le. On­kin ko­mea­ta nähdä näin 30 vuot­ta ”­real thin­gin” jäl­keen sa­ma yh­tye eri­no­mai­ses­sa ve­dos­sa ja tai­pu­mat­to­ma­na komp­ro­mis­sei­hin. Näin Ma­ga­zi­nen klas­si­sen ko­koon­pa­non Lon­toos­sa 1978 ja yh­tye, eri­tyi­ses­ti Howard De­vo­to, jät­ti py­syvän vai­ku­tuk­sen (”…­li­ke a ho­le in the head”, voi­si John­ny Rot­ten jat­kaa). Päivä­kir­ja­mer­kintä­ni tuos­ta yh­tyeen huip­pu­het­kien esi­tyk­sestä löy­tyvät ko­ti­si­vul­ta­ni http://www.­ko­ti­si­vu­ni.­net/­bus­ter­ki­no osios­ta Mu­siik­ki.

Da­ve For­mu­lan kurt­tui­sen juon­teik­kaat rep­tii­lin sor­met kos­ket­ti­mil­la ker­to­vat ajan ku­lu­mi­ses­ta. Mut­ta sa­mal­la tuo kieh­to­va/­luo­taan­työntävä yh­dis­telmä on lei­mal­li­ses­ti Ma­ga­zi­nen ma­giaa. Yh­tye ja sen lau­lut eivät nekään tee it­seään tykö, eivät py­ri miel­lyttämään. Sil­ti jyl­hien me­lo­dioi­den mu­sii­kis­sa ja äl­lis­tyttävän jous­ta­vas­sa ja is­kevässä soi­tan­nas­sa on vas­tus­ta­ma­ton­ta viehä­tystä, kylmän­ko­leaa kau­neut­ta.

Vuon­na 1976 Howard Traf­ford, 23-vuo­tias opis­ke­li­ja, jär­jes­ti Manc­hes­te­ris­sa Sex Pis­tol­sin kon­ser­tin, jon­ka yleisössä oli­vat Mor­ris­sey (T­he Smiths), Mark E. Smith (T­he Fall) ja Ian Cur­tis (Joy Di­vi­sion). Traf­ford it­se muo­dos­ti Pe­te Shel­leyn kans­sa Buzz­cocks-yh­tyeen, vaih­toi ni­mensä Howard De­vo­tok­si ja le­vyt­ti vai­ku­tus­val­tai­sen sing­len Shot By Both Si­des.

Pian De­vo­to kui­ten­kin kylläs­tyi suo­raan punk-mu­siik­kiin, ero­si Buzz­cock­sis­ta ja pe­rus­ti Ma­ga­zi­nen, jo­ka soit­ti post-pun­kia, uut­ta aal­toa, jos­sa oli vai­kut­tei­ta jo­pa prog­res­sii­vi­sen roc­kin syn­tik­ka­soun­deis­ta. Myö­hem­min De­vo­to on se­littä­nyt, että ei pitä­nyt siitä suun­nas­ta, jon­ka val­tao­sa pun­kis­ta ot­ti seu­ra­tes­saan John­ny Rot­te­nin terävän kriit­ti­syy­den si­jas­ta Sid Vi­ciou­sin räkäistä räyhä­punk­lin­jaa. ”I’m not stu­pid and I re­fu­se to act li­ke one” (”En ole ty­pe­rys ja kieltäy­dyn käyttäy­tymästä kuin oli­sin”), on De­vo­to to­den­nut.

Ma­ga­zi­ne jul­kai­si kol­me hie­noa, eri­kois­laa­tuis­ta ja hy­vin eri­lais­ta le­vyä peräkkäin: Real Li­fe (1978), Se­cond­hand Day­light (1979) ja Cor­rect Use of Soaf (1980). Vaik­ka Ma­ga­zi­nel­la oli tart­tu­via, pop­pi­me­lo­di­sia­kin lau­lu­ja ja oma­peräi­nen soun­di, sen epä­kau­pal­li­nen ja me­dian eh­to­ja kaih­ta­va ura jäi ly­hyek­si ja lis­ta­me­nes­tyk­sellä mi­tat­tu­na kes­kin­ker­tai­sek­si. Yh­tyeen kes­kus­hah­mok­si miel­let­ty lau­la­ja ja sa­noit­ta­ja Howard De­vo­to ei viih­ty­nyt haas­tat­te­luis­sa tai kier­tueil­la. Top of the Pops –oh­jel­mas­sa De­vo­to py­syi liik­ku­mat­to­ma­na ko­ko esi­tyk­sen ajan, vie­raan­nut­taen kat­so­jat yh­tyeen muu­ten il­meikkääs­ti jyräävästä teol­li­suus­soun­dis­ta, jon­ka mu­sii­kil­li­seen ark­ki­teh­tuu­riin De­vo­ton lisäk­si mer­kittävän pa­nok­sen toi­vat kos­ke­tin­soit­ta­ja Da­ve For­mu­la, ki­ta­ris­ti John Mc­Geogh, ba­sis­ti Bar­ry Adam­son ja rum­pa­li John Doy­le.

Kun ura ei ar­vos­te­lu­me­nes­tyk­sestä huo­li­mat­ta kas­vat­ta­nut yleisöä ja le­vy­myyn­tiä, jäi tär­keä osa Ma­ga­zi­nea, ki­ta­ris­ti Mc­Geogh, pois kyy­distä ja liit­tyi Siou­xie and The Bans­hee­siin ja myö­hem­min Pub­lic Ima­ge Li­mi­te­diin (P.I.L.). Ma­ga­zi­ne te­ki De­vo­ton kans­sa Mc­Keog­hin lähdön jäl­keen vielä sen pa­kol­li­sen kon­sert­ti­le­vyn Play (1980) ja aiem­paan ma­te­riaa­liin näh­den il­meettömämmän stu­dio­le­vyn Ma­gic, Mur­der and the Weat­her (1981) ja ha­jo­si sit­ten.

Howard De­vo­to pe­rus­ti ki­ta­ris­ti No­kon kans­sa kak­si al­bu­mia (U­nan­swe­rab­le Lust, 1988 ja Beast Box, 1990) jul­kais­seen Lu­xu­rian ja me­ni sen jäl­keen töi­hin va­lo­ku­va-ar­kis­toon. Vuon­na 2001 De­vo­to te­ki vielä Buzz­kunst- ni­mellä (2001) hyvän le­vyn van­han punk-ai­kai­sen ystävänsä Pe­te Shel­leyn kans­sa. Vii­me vuon­na, ku­va-ar­kis­to­hom­mien lo­put­tua, De­vo­to tart­tui kos­ke­tin­soit­ta­ja Da­ve For­mu­lan hou­ku­tuk­siin ja suos­tui Ma­ga­zi­nen hen­kiin­herä­tyk­seen.

Kon­ser­tin en­simmäi­nen esi­tys on Light Pours Out of Me, jon­ka jäl­keen Howard De­vo­to kiittää yleisöä vas­taa­no­tos­ta: ”We’­re still Ma­ga­zi­ne, this is still Manc­hes­ter and I’m still Adam Faith!” John Doy­le is­tuu pu­vus­saan rum­pu­pat­te­rin ta­ka­na to­me­ra­na kuin toi­mi­tus­joh­ta­ja. Hat­tupäi­nen Da­ve For­mu­la tun­nis­tet­ta­vi­ne ja Ma­ga­zi­nen soin­tia pitkäl­le mää­rit­te­le­vi­ne sor­mioi­neen ah­ke­roi kuin na­ru­ja ve­te­levä Ozin vel­ho. Ba­sis­ti Bar­ry Adam­son ja ki­ta­ris­ti No­ko ovat eni­ten rock. Adam­so­nil­la­kin on hat­tun­sa ja pal­jon omas­ta­kin mu­sii­kis­ta, mm. soundt­rac­keis­ta, tun­net­tu Adam­son on vant­te­ra ja va­kuut­ta­van cool, omin­ta­kei­ses­ti pu­keu­tu­nut la­va­per­soo­na. No­ko jyrkäs­ti muo­toil­tui­ne par­toi­neen, ja ki­ta­ran­sa vih­reään run­koon soin­tu­vin kyn­si­la­koin, on bän­din toi­nen rok­ki­bo­hee­mi, mut­ta ar­ki­sen ren­non vi­vah­teen John Mc­Geog­hia ”­tuu­raa­vaan” — al­ku­peräi­nen Ma­ga­zi­nen ki­ta­ris­ti kuo­li 2004 — No­koon tuo ali­tui­nen pur­kan­jau­ha­mi­nen lä­pi kon­ser­tin.

De­vo­to on oma lu­kun­sa. Val­koi­sen ta­kin al­ta pal­jas­tuu val­koi­nen, neh­ru­kau­luk­si­nen pai­ta. Pyö­rey­ty­neen hah­mon eri­kois­ta suh­teet­to­muut­ta ko­ros­ta­vat hiu­kan pol­vien al­le yltävät hou­sut, joi­den lah­keis­ta vilk­ku­vat pal­jaat sää­ret. Ja­las­sa on ke­vyet tos­sut. Nuo­rem­man De­vo­ton tiuk­kaan, ar­voi­tuk­sel­li­seen ja iro­ni­seen il­mee­seen tuo nyt peh­meyttä kal­lon iän myötä saa­mat peh­mus­teet. De­vo­to muis­tut­taa sar­ja­ku­van pyö­reäpäistä poi­kaa, Jas­ka Jo­kus­ta, ja hiu­kan myös Mi­ke Myer­sin elo­ku­vien Dr. Evi­liä. Muit­ten muu­si­koi­den soo­lo­jen ai­ka­na De­vo­to toi­mii ka­pel­li­mes­ta­ri­na ja hui­too kä­si­var­sil­laan ja sor­mil­laan nä­ky­vil­le soit­to­kump­pa­nien­sa sä­vel­ten kou­ke­rot.

Jo nuo­re­na lau­la­jan ohi­mo jat­kui huo­mat­ta­van kor­keal­le pää­lael­le. Nyt lo­put­kin De­vo­ton tu­kas­ta on pu­don­nut tai lei­kat­tu pois. Vai­ku­tel­ma on budd­ha­mai­nen, var­sin­kin kun va­lot te­kevät kal­peas­ta lau­la­jas­ta val­koi­ses­sa asus­saan al­bii­no­mai­sen il­mes­tyk­sen. En­nen la­val­le tu­loa, Aca­de­myssä on kuul­tu De­vo­ton pu­het­ta. Lau­la­ja on ker­to­nut tu­tun vi­ral­li­sel­la se­los­tusää­nellään, että hän on täällä ”­te­kemässä vai­ku­tus­ta yh­teen tyttöön”. Uut­ta De­vo­toa on en­nen niin va­ka­vil­le kas­voil­le tuon tuos­ta le­viävä hy­my.

Kun edel­li­sen ker­ran De­vo­ton näin Lon­toos­sa li­venä, lau­la­jan kas­vot oli­vat ki­reä, vi­hai­nen naa­mio. Osa­syynä var­maan Ma­ga­zi­nen dra­maat­ti­sen mu­sii­kin vaa­ti­ma esi­tys­ta­pa, mut­ta myös se, että tuol­loin, kesällä 1978, pun­kin mur­rok­ses­sa, vielä suu­ri osa ylös alas pomp­pi­vas­ta, ”­po­goa­vas­ta” yleisöstä luu­li, että De­vo­to yhä oli punk – ja ter­veh­ti so­lis­tia pe­rin­teen mu­kaan syl­kemällä pääl­le. De­vo­to ei tästä ky­see­na­lai­ses­ta kun­nia­no­soi­tuk­ses­ta tun­tu­nut tykkäävän ja hän oli­kin va­rus­tau­tu­nut lait­ta­mal­la pyy­he­lii­nan olal­leen. Lii­na lois­ti val­koi­se­na muu­ten mus­taa asua vas­ten, kun las­keu­duin Ly­ceu­min leh­te­riltä ja pus­kin it­se­ni pak­kau­tu­neen yleisö­me­ren lä­pi ul­ko-o­vel­le ja koh­ti il­lan vii­meistä maa­na­lais­ta.

Hel­mi­kui­nen manc­hes­te­ri­lai­sy­leisö käyttäy­tyy pelkästään ystäväl­li­ses­ti ja tun­nel­ma on mo­lem­min puo­lin ramp­pia läm­min – siitä huo­li­mat­ta, että De­vo­to ker­too la­val­ta Ma­ga­zi­nen yhä tar­joi­le­van kuu­li­joil­leen ”jäistä jäl­ki­ruo­kaa” — ”f­ro­zen des­serts”.

2000-lu­vun lisä Ma­ga­zi­nen la­vail­mee­seen on muu­ta­mis­sa lau­luis­sa mu­ka­na ole­vat nais­lau­la­jat. Great Beau­ti­cian in the Sky/T­he Ho­ney­moon Kil­lers –e­si­tyk­sessä De­vo­to lau­laa vä­lio­sat kä­si kä­dessä avus­ta­van lau­la­jat­ta­ren kans­sa. Inst­ru­men­taa­li­jak­so­jen ai­ka­na nai­nen is­tuu taus­ta­ko­rok­keel­le se­lai­le­maan leh­teä. Myö­hem­min la­val­la tu­lee toi­nen­kin taus­ta­lau­la­ja ja il­lan ku­lues­sa De­vo­to esit­te­lee nai­set. He ovat Ro­sa­lie Cun­ning­ham ja Sa­mant­ha Va­len­ti­ne, joil­la on oma­kin yh­tye, Ip­so Fac­to. Tyttö­jen ko­koon­pa­no on eh­ti­nyt tähän men­nessä jo ha­jo­ta, mut­ta eh­ti tehdä muu­ta­man sing­len. Ma­ga­zi­nen reu­nion-kon­sert­tien lisäk­si Ip­so Fac­to esiin­tyi myös The Last Sha­dow Pup­pet­sin läm­mit­te­lijänä (ker­too Wi­ki­pe­dia). Cun­ning­ha­min ja Va­len­ti­nen tyy­likäs ja tyy­lit­te­levä lau­lu so­pii hy­vin Ma­ga­zi­nen mu­siik­kiin. Ip­so Fac­toa luon­neh­dit­tiin­kin psy­ke­de­liaa ja goot­ti­mai­suut­ta yh­distäväk­si bän­dik­si – mikä ei tun­tui­si ai­van vie­raal­ta at­mosfää­riltä Ma­ga­zi­nen­kaan niin mää­rit­te­ly-y­ri­tyk­siä pa­ke­ne­val­le tuo­tan­nol­le.

Ma­ga­zi­nen co­me­back esit­te­lee bra­vuu­rin toi­sen­sa jäl­keen. Eikö bän­di mui­ta teh­nytkään, ih­met­te­lee kuu­li­ja, kun Be­cau­se Your Frigh­te­ne­din hel­tymättömät ryt­mil­li­set is­kut täyttävät Aca­de­myn. Juu­ri tässä vai­hees­sa De­vo­ton tak­ki saa läh­teä. A Song From Un­der the Floor­boards, Dos­to­jevs­kin Kir­joi­tuk­sia kel­la­ris­ta –­teok­sen ins­pi­roi­ma lau­lu, on yh­tyeen eh­dot­to­mia mes­ta­ri­teok­sia. Sen voi myös nos­taa brit­tien post­pun­kin ja uu­den aal­lon klas­sik­ko­na hy­vin­kin Joy Di­vi­sio­nin Lo­ve Will Tear Us Apar­tin rin­nal­le.

Per­maf­ros­tin jäis­ten tun­nel­mien jäl­keen – pa­ha­mai­nei­set sä­keet “I will drug you/And fuck you/In the per­maf­rost” – ko­lis­tel­laan hel­ve­tin port­te­ja. De­vo­to nou­see pu­hu­ja­ko­rok­keel­le, kai­vaa silmä­la­sin­sa esiin ja lu­kee suu­res­ta kir­jas­ta vai­kut­ta­val­la, tar­kal­la ja nau­tit­ta­van sel­keällä, sa­no­ja hyväi­levällä ää­nellään ta­ri­nan The Book. Siinä mies on hel­ve­tin por­teil­la ja saa por­tin­var­ti­jan kir­jan pi­deltäväk­seen, sillä ai­kaa kun hel­ve­til­li­nen vir­kai­li­ja avai­lee luk­ko­ja. Koh­ta­loaan odot­ta­va mies tietää, et­tei tässä ti­lan­tees­sa enää kan­na­ta ni­pistää it­seään ja toi­voa, että ky­se oli­si vain unes­ta. Si­vis­ty­nees­ti her­rat vaih­ta­vat muu­ta­man mie­li­pi­teen kä­sillä ole­vas­ta kir­jas­ta ja sit­ten on­ne­ton oh­ja­taan hel­ve­tin por­tis­ta sisäl­le. Ker­to­mus, jo­ta on säestä­nyt vain No­kon oi­keal­la ta­val­la tun­nel­moi­van ki­ta­ran hä­lyää­net, muis­tut­taa Vel­vet Un­derg­roun­din klas­si­kois­ta ja John Ca­len soo­lo­le­vyistä, joil­le Ca­le sil­loin tällöin on lisän­nyt pu­hut­tu­ja, ou­to­ja ta­ri­noi­taan. Sekä Manc­hes­te­rin De­vo­to että Wa­le­sin Ca­le ovat lau­lu­jen­sa lisäk­si sa­nal­li­sen il­mai­sun ja ää­nenkäytön yhtäläi­siä mes­ta­rei­ta, roc­kin mer­kittä­viä si­vul­li­sia ja oman tiensä kul­ki­joi­ta, joil­le it­sensä tois­ta­mi­nen ei kuu­lu kei­no­va­ras­toon. (De­vo­to on­kin jo väläy­tel­lyt mah­dol­li­suut­ta, että Ma­ga­zi­ne te­ki­si nyt uut­ta­kin mu­siik­kia.)

Kon­ser­tin lop­pu­puo­lel­la ko­ros­tuu Ma­ga­zi­nen mu­sii­kin pai­nos­ta­va, mut­ta lä­hes dis­ko­mai­nen ryt­mi­nen in­ten­si­teet­ti, jos­ta puh­keaa lo­put­to­mas­ti myös unoh­tu­mat­to­mia me­lo­di­sia lin­jo­ja, joi­ta her­syttävät rik­kaat so­vi­tuk­sel­li­set ideat ja soit­ta­jien vank­ka am­mat­ti­tai­to, ko­ke­mus ja luo­vuus.

Muu­si­kois­ta en­simmäi­senä De­vo­to esit­te­lee yleisöl­le No­kon, jo­ka ”­soit­taa Ju­ma­lan omaa inst­ru­ment­tia, ki­ta­raa”. Sit­ten ovat vuo­ros­sa kos­ke­ti­nar­se­naa­lin­sa ta­ka­na keik­ku­va Da­ve For­mu­la ”­hyvä ystävä, jo­ta il­man tätä ei oli­si kos­kaan ta­pah­tu­nut”, ”­mo­nu­men­taa­li­nen” ba­sis­ti Bar­ry Adam­son ja rum­pa­li John Doy­le, jo­ka luo Ma­ga­zi­nen mu­siik­kiin sen ”­var­si­nai­sen maa­perän, jol­la lii­kum­me”.

Ma­ga­zi­nen – ja ai­na­kin De­vo­ton – käyn­ti­kort­ti­mai­nen bii­si Shot By Both Si­des räjähtää il­moil­le yhtä lois­ta­va­na kuin en­nen­kin. Kap­pa­le saat­taa kon­ser­tin hie­noon lop­pu­nou­suun. De­vo­to is­tuu ren­nos­ti – ren­tous ja Ma­ga­zi­ne ovat 2000-lu­vun lo­pus­sa siis yhtä! – la­van reu­nal­le kat­so­maan yleisöään vähän lä­hempää, ku­ro­tel­lak­seen ja tar­kas­tel­lak­seen, että keitä siellä kaik­kien näi­den vuo­sien jäl­keen oi­kein on! Yh­tyeen ken­ties tun­ne­tuim­man sä­velmän uusläm­mi­tyk­sessä saa­mat kiin­nos­ta­vat yk­si­tyis­koh­dat eivät mi­tenkään hei­kennä räjähtävän esi­tyk­sen is­ke­vyyttä.

En­simmäi­sen en­co­re­kap­pa­leen saat­teek­si Bar­ry Adam­son hat­tui­neen ja bas­soi­neen is­tuu lais­kas­ti taapäin ret­kot­taen la­val­le tuo­dul­le tuo­lil­le. Nyt var­maan tu­lee jo­tain ko­ros­te­tun laid bac­kia? Let­keyttähän ei yleensä ole Ma­ga­zi­nen in­dust­ria­lis­mi­sin­fo­nia­soin­tei­hin yh­dis­tet­ty. Sä­velmä on tie­tys­ti Ma­ga­zi­nen usein Sly Sto­nel­ta lai­naa­ma vä­ki­vah­va ja omannäköi­nen so­vi­tus Thank You (Fa­let­tin­me Be Mi­ce Elf Agin). Bän­di on ai­na osan­nut yh­distää hie­nos­ti kylmän ja kuu­man syk­keen, niin tässä­kin 70-lu­vun soul-funk-k­las­si­kos­sa.

Myös toi­nen en­co­re on bän­din tut­tu, omin­ta­kei­nen lai­na, nyt toi­sel­ta ne­rol­ta, Don Van Vlie­til­ta eli Cap­tain Beef­hear­til­ta. I Lo­ve You, You Big Dum­my tuo esil­le Ma­ga­zi­nen leik­kisää puol­ta, jos­sa api­nan rai­vol­la tuo­daan esil­le hy­vin po­si­tii­vis­ta ja elämän­myön­teistä sa­no­maa – jo­ka eri­tyi­sen hy­vin tun­tuu me­nevän pe­ril­le Aca­de­myn yleisöön. De­vo­to­kaan ei vedä esi­tystä van­has­ta muis­tis­ta, vaan tuo sii­hen nyans­se­ja lau­lu­vo­lyy­min­sa neu­vok­kain vaih­doin. Tul­kin­ta saa hö­ristämään kor­via Beef­hear­tin punk­kiin ja uu­teen aal­toon pal­jon vai­kut­ta­nei­den sa­noi­tus­ten kim­poi­le­vien sä­ke­nien kaik­kien ku­per­keik­ko­jen ais­ti­mi­sek­si.

Täy­tyy myöntää, että alus­sa Real Li­fe + The­reaf­ter -kon­sert­tia kat­sel­les­sa­ni ja kuun­nel­les­sa­ni epäi­lin, voi­ko Ma­ga­zi­nen 30 vuo­den ta­kai­sen nuo­ruu­den vim­maa, terää, reu­naa, särmää ja vaa­raa saa­da mi­tenkään esil­le kes­ki-ikäis­ten, elämäänsä il­mei­sen tyy­tyväis­ten, hie­no­jen­kaan muu­si­koit­ten kaut­ta. Kon­ser­tin lo­pus­sa olen va­kuut­tu­nut, että ky­seessä ei ole ohi­me­nevä lä­pi­huu­to­jut­tu ja van­han roo­lin muis­te­lu. Ma­ga­zi­ne on yhä us­kot­ta­va. Mu­siik­ki toi­miin edel­leen yhtä vah­vas­ti, kos­ka sen ra­ken­ne on niin vank­ka. Ma­ga­zi­ne ei kos­kaan sot­keu­du kou­ke­roi­hin­sa eikä ras­kau­ta tar­peet­to­mas­ti esi­tystään. Kap­pa­leet eivät ole pitkää puu­roa. Sä­velmät ovat sel­keäs­ti lau­lu­ja, mut­ta sel­lai­si­na kuin mu­sii­kil­li­sia veis­tok­sia, jois­ta kaik­ki tur­ha on tal­tat­tu pois, niin että vain mer­kit­sevä jää jäl­jel­le. Si­ten on hämmäs­tyttävää, mi­ten pal­jon piir­teitä, sä­vyjä ja sank­ko­ja yk­si­tyis­koh­tia ja vi­vah­tei­ta jo­kai­seen lau­luun mah­tuu.

Ma­ga­zi­nen särmällä ja vaa­ral­la en tar­koi­ta mitään pun­kin pa­him­mil­laan ruok­ki­maa vä­ki­val­tai­suut­ta tai tees­ken­nel­tyä ter­ro­ria ja val­lan­ku­mous­hen­keä. Ehkä vaa­raa pa­rem­min on ky­sy­mys ris­kistä, jo­ka sisäl­tyy Ma­ga­zi­nen va­lit­se­maan tai­de­rock­suun­taan, juu­ri siitä ar­vaa­mat­to­muu­des­ta, ko­kei­lus­ta ja us­kal­luk­ses­ta, jos­ta Ma­ga­zi­nen mu­siik­ki on edel­leen kestävä to­dis­te le­vyillä ja nyt taas kon­ser­teis­sa­kin. Ko­keel­li­suus­kin on ehkä huo­no sa­na De­vo­ton yh­tyeen koh­dal­la, sillä Ma­ga­zi­nen mu­siik­kia lei­maa var­ma ota-tai-jätä –­hen­ki, jo­ka tuo mie­leen par­hail­laan Ate­neu­min näyt­te­lyssä ole­van Pi­cas­son, jo­ka väit­teensä mu­kaan ei et­si vaan löytää.

Yh­tyeen aset­tues­sa la­val­le ri­viin yleisöä kiittämään, kä­det tois­ten­sa har­teil­la, pidät­tyväi­nen De­vo­to myhäi­lee tyy­tyväi­senä. Mut­ta vain yk­sin­ker­tai­nen kä­den hei­lau­tus, ja mies on pois­sa. Olen­nai­nen riittää Ma­ga­zi­nel­le edel­leen.

Neljä täh­teä vii­destä pa­ke­til­le tu­lee vain sen vuok­si, että ehkä jo­tain ai­van uut­ta – tai uu­dem­paa – oli­si voi­tu ot­taa mu­kaan. Esi­mer­kik­si jo­ku ylimääräi­nen esi­tys De­vo­ton soo­lo­le­vyltä Jer­ky Ver­sions of the Dream (1983), jol­la on hy­viä lau­lu­ja sillä­kin (e­sim. Rai­ny Sea­son). Ja kun sekä De­vo­to että No­ko ovat la­val­la, oli­si ol­lut luon­te­vaa kuul­la jo­tain Lu­xu­rian kah­del­ta hie­nol­ta älppä­riltä. Tai sit­ten se 2000-lu­vun vaih­tees­sa kuul­tu to­dis­te siitä, että De­vo­to on edel­leen yhtä ko­vas­sa ve­dos­sa kuin Ma­ga­zi­nen par­hai­na päi­vinä. Tar­koi­tan tie­tys­ti Buzz­kunst-le­vyn päättävää, äl­lis­tyttävää Going Of­fia. Mut­ta on tie­tys­ti ymmär­rettävää, että Ma­ga­zi­ne pitää tiuk­kaa lin­jaa – ja sel­lai­se­na Real Li­fe + The­reaf­ter on lä­hes täy­del­li­nen, jos­kin yllä­tyk­setön. Ei kai se kel­lekään yllä­tyk­senä tu­le, että Ma­ga­zi­ne ja Howard De­vo­to ovat osa pa­ras­ta, mitä myö­hem­pi rock on voi­nut tar­jo­ta?