Il­mas­ton­muu­tos on tu­los­sa. Mut­ta ei niistä uu­moil­luis­ta syistä, jos Ro­land Em­me­ric­hin mam­mut­ti­fil­miä, kaik­kien ka­tast­ro­fie­lo­ku­vien äi­tiä, on us­ko­mi­nen. Au­rin­gon­pur­kauk­set vain ke­hit­tyvät niin ra­juik­si, että ne vai­kut­ta­vat Maa-p­la­neet­taan kuin mik­roaal­lot. Kun pal­lon sisällä kie­huu, tu­li­vuo­ret pur­kau­tu­vat ja maan­kuo­ri siir­tyy. Syn­tyy en­nennä­kemätön tsu­na­mi, jo­ka peittää kai­ken ve­den al­le.

E­lo­ku­va 2012 on ot­ta­nut ni­mensä Kes­ki-A­me­ri­kan mui­nais­ten maya-in­tiaa­nien ka­len­te­rin vir­heel­li­sestä tul­kin­nas­ta. Sen mu­kaan Maa­ta koh­tai­si suu­ri ka­tast­ro­fi 21.12.2012. Mayo­ja ei voi syyttää hu­ru-uk­ko­jen hö­pinöistä. Maail­man­lop­pu lie­nee­kin pe­ruu­tet­tu, mut­ta elo­ku­vis­sa­han mie­li­ku­vi­tuk­sen on lu­pa jyllätä.

Em­me­ric­hin oh­jaa­ja­ku­vaa 2012 ei muu­ta. Se on suu­ren luo­kan viih­de­sam­po, jo­ka jyrää ja jy­ti­see ja näyttää ko­meal­ta. Niin ko­meal­ta kuin hä­vi­tys ja täys­tu­ho voi­vat näyttää. Tan­ner tö­mi­see ja ai­taa kaa­tuu mah­ta­vin ja mah­ti­pon­ti­sin te­hos­tein. Maail­ma, sel­lai­se­na kuin sen tun­nem­me, hä­viää man­ner toi­sen­sa perään.

Maa­pal­lon At­lan­tis

Lop­pu­puo­lel­la, ih­mis­kun­nan vii­mei­sen toi­von koh­dis­tues­sa val­tai­siin, kel­lu­viin 2000-lu­vun Nooan ark­kei­hin, elo­ku­va­ko­ne jau­haa te­hok­kaim­mil­laan. Ar­kit ovat vai­kut­ta­via nä­kyjä, kuin aluk­set 2001:A­va­ruus­seik­kai­lus­sa tai Täh­tien so­das­sa. Nii­den sisään fil­min­te­kijät ra­ken­ta­vat mel­ko ar­ki­sia jän­ni­tys­ti­lan­tei­ta.

Em­me­ric­hin on­gel­ma­na on, että elo­ku­vas­sa pitää efek­tien lisäk­si ol­la näyt­te­lijöitä­kin. Täy­tyy kek­siä heil­le jo­tain te­ke­mistä ja mie­lellään myös taus­ta­ta­ri­na. Sik­si John Cu­sack, avioe­roisä ja tie­teis­kir­jai­li­ja Cur­tis, saa pai­nel­la ex-per­heensä kans­sa tu­li­pal­lo­ja pa­koon ja surf­fail­la jät­ti­lai­neil­la. Myös Chiwe­tel Ei­jo­for tut­ki­ja Helms­leynä jak­saa äl­lis­tellä ka­sau­tu­via to­dis­tei­ta siitä, että jo­tain mu­hii Yel­lows­to­nen kan­sal­lis­puis­tos­sa, Mount Eve­res­tillä ja Kii­nas­sa­kin. Suu­ri ker­to­mus ku­tis­tuu simp­pe­lik­si ja li­ki­las­kui­sek­si.

Sillä vä­lin kun Yh­dys­val­tain mus­ta pre­si­dent­ti, pa­rem­man roo­lin an­sain­nut sa­dan elo­ku­van ve­te­raa­ni Dan­ny Glo­ver, ru­koi­lee var­je­lus­ta Val­koi­sen ta­lon kap­pe­lis­sa, kat­so­ja ru­koi­lee ar­moa kä­si­kir­joit­ta­jil­ta. 2012 -e­lo­ku­van suu­rin ka­tast­ro­fi on sen kan­kea, mitätön ta­ri­na.

Juo­ni törmäi­lee ar­vat­ta­vas­ta kli­seestä toi­seen, kun te­kijöillä ei muu­ta pih­viä ole tar­jo­ta kuin kak­si ja puo­li tun­tia do­mi­no­pa­lik­ka­ket­jua, pil­ven­piirtä­jien ja mui­den maa­merk­kien la­koa­mis­ta.

Oh­jaa­jan ja Ha­rald Klo­se­rin kä­si­kir­joi­tus on al­keel­li­nen ja köm­pelö. Kuin­kas tut­ki­ja­hah­mo pää­tyy­kin hei­las­te­le­maan pre­si­den­tin tyttä­ren kans­sa? Helms­ley myös sat­tuu ole­maan yk­si har­vois­ta, jo­ka on lu­ke­nut Cur­ti­sin At­lan­tis-teok­sen. Ja kun Cur­tis lei­riy­tyy las­ten­sa kans­sa Yel­lows­to­neen, kap­pas kun vie­ressä on­kin hal­li­tuk­sen sa­lai­sis­ta suun­ni­tel­mis­ta pe­rillä ole­van hörhön pi­raat­ti­ra­dioa­se­ma! On­nek­si hörhö sentään on hölmöistä­kin fil­meistä naut­ti­va Woo­dy Har­rel­son.

Voi ku­vi­tel­la, mi­ten näppärän seik­kai­lun jo­ku Spiel­berg oli­si saa­nut läm­mi­tel­tyä täys­tu­hon ja per­hear­vo­jen per­vers­sistä kei­tok­ses­ta. Em­me­ric­hin me­ga­myl­ler­ryk­sessä on lii­kaa me­lua tyhjästä. (HB)