Viru on ainutlaatuinen kahden dokumenttielokuvan laitos, joka kuvaa samaa historiallista tapahtumaa kahdesta eri suunnasta.
Viru on ainutlaatuinen kahden dokumenttielokuvan laitos, joka kuvaa samaa historiallista tapahtumaa kahdesta eri suunnasta. Vertailukohta ontuu hieman, mutta elokuvan historiasta muistan vastaavaa oikeastaan vain Clint Eastwoodin Iwo Jima -projektin yhteydessä, jossa hän kuvasi samaa sodan käännekohtaa ensiksi yhdysvaltalaisten ja sitten japanilaisten näkökulmasta.
Viru on puolestaan dokumentti kaikkien virolaisten ja myös useimpien aikuisten suomalaisten tuntemasta hotellista, joka toi länsimaisen pilkahduksen Neuvostoliiton miehittämään Viroon 1970-luvun alussa. Hotelli oli tärkeä molemmille kansoille, mutta aika tavalla eri syistä.
Taru Mäkelän ohjaama Viru – tarinoita hotellista ja virolaisen Margit Kilumetsin ohjaama Viru – vapauden lähetystö eivät kuitenkaan dokumentteina poikkea niin paljon toisistaan kuin voisi kuvitella.
Suomi säilytti itsenäisyytensä ainoana Neuvostoliiton länsinaapureista toisen maailmansodan jälkeen. Virolle kävi toisin. Molemmat osapuolet kuitenkin tuntuivat ymmärtävän toistensa lähtökohtia hyvin, paremmin kuin naapurit yleensä.
Virolaisessa versiossa korostuvat jobbaaminen ja itsenäistymiskehitys. Maukkaista muisteluista ja vanhoista tallenteista ovat molemmat tekijäryhmät valinneet tietysti parhaimmat, mikä lähentää dokumentteja toisiinsa.
Projekti sai alkunsa, kun ohjaaja Taru Mäkelä luki Ilta-Sanomien taloustoimittajan Sakari Nupposen kirjan Melkein kaikki Virusta (2007). Se valotti mielenkiintoisella tavalla talon historiaa. Siihen tosiaan liittyi miltei kaikki: KGB, bilateraalikauppa, Suomen näyteikkunan rooli länteen, kielisukulaisuudesta huolimatta kansanluonteen eroavaisuudet, mustan pörssin kauppa, ylellisyydet kurjuuden vieressä, kommunistisen yhteiskunnan räikeä epätasa-arvo…
Dokumentit kuvaavat näitä puolia hyvin. Hyvien töiden tapaan se myös jättää nälkää. Mikä pani suomalaiset vironystävät aikoinaan liikkeelle? Rakentajat menivät varmasti ensiksi ansaitsemaan, mutta mikä ajoi taiteilijat, muusikot ja liikemiehet solmimaan henkilökohtaisia suhteita Suomenlahden poikki. Ilkeä sanoisi niin, että alemmuudentuntoinen kansa haluaa tuntea ylemmyyttä edes jossakin. Viro oli lähempänä kuin Kanarian saaret tai nyttemmin Thaimaa. Virolaiset puolestaan tarvitsivat aineellista tukea. Tämä ei tietysti ole koko totuus.
Suomalaiset interrailnuoret olivat vielä 1970- ja 1980-luvuilla ihmeissään, kuinka Unkarissa heitä pidettiin veljeskansan edustajina ja passaaminen alkoi välittömästi. Nykyään ei unkarilaisia kiinnosta Suomi laisinkaan, koska se luo muistikuvia ikävästä menneisyydestä, eikä Neuvostoliiton itänaapuri muutenkaan ole enää kovin mielenkiintoinen paikka. Kansojen suhteet olisivat monen dokumentin väärti.
Sekin ajatus tästä kokemuksesta syntyi tai oikeastaan toive, että lappilainen elokuvatekijä tekisi elokuvan ajasta, kun Suomella vielä oli yhteys Jäämereen Petsamon Liinahamarissa. Tai kun vieläkin isompi rakennusurakka vyöryi 1960-luvun vaihteessa Tulomajoelle, kun Murmanskin alueen sähköntarpeen vuoksi Imatran Voima rakensi Neuvostoliittoon voimalaitoksen, jonka rakentamisessa tuntui olevan puoli Lappia mukana. Tai millaista oli elämä Torniossa ja Haaparannalla, kun Suomi puolustautui itää vastaan vuosina 1939-1944. Virun tapaan näissä aihepiireissa riittäisi jännittäviä ja myös hauskoja anekdootteja, joita vastakohtaisuudet muodostavat. Siinä on draaman ydin, joka näkyy myös dokumenteissa, kuten Viru hienosti osoittaa.
Keskitason kuva ja ääni. Taso ja tarkkuus vaihtelevat sen mukaan, millaista arkistomateriaalia on ollut käytössä. (PS)