”Yk­si suih­ku­ko­neis­tam­me pys­tyi­si läm­mittämään pil­ven­piirtäjän”.

Tätä taas: tun­tuu ai­ka epäus­kot­ta­val­ta, että Osa­ma Bin La­den tai hä­nen lä­hi­pii­rinsä oli­vat scien­ce fic­tion –k­las­sik­koe­lo­ku­vien ystä­viä, mut­ta jos jo­ku heistä oli, al­ku­peräi­nen The Thing –­fil­ma­ti­soin­ti on voi­nut an­taa ajat­te­le­mi­sen ar­vois­ta.

Ny­ky­kat­san­nos­sa aa­vis­tuk­sen jäykkä klas­sik­ko ra­ken­taa hy­vin jän­ni­tystä, jo­ta ryt­mi­tetään köm­pelöllä vit­sai­lul­la. Koh­tee­na on on­gel­mia rat­kai­se­van kap­tee­nin ja on­gel­mia ai­heut­ta­van tie­de­mie­hen sih­tee­rin ro­mans­si. Tämä luo hyvää kont­ras­tia ykis­neu­voi­ses­ti lisään­tyväl­le ava­ruu­den kas­vi­mie­hel­le. Te­hok­kuut­ta lisää myös näyt­te­lijä­kaar­tin täh­dittö­myys. Hei­hin on kat­so­jan help­po sa­mais­tua.

Se toi­ses­ta maail­mas­ta on ta­val­laan mer­kittäväm­pi ai­heut­ta­man­sa vai­ku­tuk­sen ta­kia kuin it­se elo­ku­va­na. Se poh­ti evo­luu­tio­ta, ih­mi­sen oi­keut­ta hyö­dyntää luon­toa ja la­ven­si sci­fi-e­lo­ku­van ai­he­pii­riä. Se toi H.G. Well­sin luo­man mar­si­lais­ten hyökkäyk­sen ny­kypäivään, mikä oli­kin help­poa, kun 1950-lu­vun ih­mi­set ai­van to­sis­saan ja ai­hees­ta pelkä­sivät Neu­vos­to­lii­ton ydi­na­se­hyökkäyk­siä. Hi­ros­hi­mas­ta oli vii­ti­sen vuot­ta, ja Ko­rean so­ta jyllä­si yhä.