Hil­jai­sen ten­hoa­va ker­to­mus ame­ri­kan­puo­la­lai­sis­ta vel­jek­sistä (Jes­se Ei­sen­berg ja Kie­ran Cul­kin), jot­ka mat­kaa­vat su­kun­sa ko­ti­seu­duil­le Puo­laan tu­tus­tu­maan ho­lo­kaus­tin his­to­riaan. Mo­der­nein mu­ka­vuuk­sin ra­ken­net­tu pa­ket­ti­mat­ka vie mo­nen kään­teen kaut­ta kau­hu­jen kes­ki­pis­tee­seen Maj­da­ne­kin kes­ki­tys­lei­ril­le, minkä poh­ja­kos­ke­tuk­ses­ta löy­tyy jos ei pe­las­tus tai uu­si suun­ta elämäl­le niin ai­na­kin ka­ru ka­lib­raa­tio­pis­te omal­le elämäl­le.

Jes­se Ei­sen­ber­gin omas­ta ta­ri­nas­ta kai­ku­ja ot­ta­va ee­pos on fi­lo­so­fi­nen ko­ke­mus il­man yliy­rittä­mi­sen ma­kua. Ta­ri­na sol­juu esi­tel­len kuin kah­ta ää­ripäätä — ny­ky­tu­ris­tin mu­ka­vuus­vaa­ti­muk­sia ja ho­lo­kaus­tin jäl­keensä jättä­miä kai­ku­ja — il­man al­le­vii­vaus­ta. Sa­maan ai­kaan Kie­ran Cul­ki­nin rik­kinäi­nen hah­mo osoit­taa yhtä ai­kaa so­siaa­li­sen ne­rou­den ja hil­jai­sen kär­si­myk­sen merk­kejä ta­val­la, jo­ka tuo ti­pan lins­siin mo­lem­pia ää­ripäitä soit­taen. Yh­dis­telmä toi­mii kieh­to­vas­ti ja aja­tuk­sia herättäen.

Tämä ei ole vuo­den leis­ku­vin tai ko­vaää­ni­sin elo­ku­va, mut­ta vuo­den pa­ras se voi hel­pos­ti ol­la. Elo­ku­va on­nis­tuu pul­lot­ta­maan tu­likärpä­sen loi­mun ta­val­la, jo­ka tun­tuu ol­leen te­kijöil­le it­sel­leen­kin yllä­tys. Kie­ran Cul­ki­nin ins­pi­roi­tu­nut roo­li­suo­ri­tus on upea, mut­ta sa­maa voi sa­noa myös elo­ku­van kä­si­kir­joi­tuk­ses­ta, jo­ka ymmärtää elämää ja osaa an­taa sil­le ti­laa.