Neljän­nellä kau­del­la pa­la­taan ku­vaa­maan kuol­lei­den tap­pa­mis­ta, kun van­ki­lan luo­ma suo­ja on men­nyttä. Tämä luo uut­ta vir­taa päät­tymättömään ta­ri­naan, eikä in­ten­si­teet­tiä me­ne­tetä mui­den pit­kien sar­jo­jen ta­paan.

Wal­king Dead hyö­tyy lo­pul­ta siitä, että kil­pai­li­jois­taan poi­ke­ten ei ää­rim­mil­leen luo­tu ute­liai­suus kai­ken­kar­vai­sis­ta mys­tee­reistä luo ih­meel­listä dra­ma­tur­giaa. Ta­ka-a­lal­la häämöttää vain se, mitä Was­hing­to­nis­ta mah­taa löy­tyä. Su­ju­vas­ti tätä kat­soo, täy­tyy myöntää.

Sar­ja­ku­va-al­bu­meis­sa on nyt edet­ty vii­den­teen suo­men­nok­seen. Ta­pah­tu­mat poik­kea­vat mel­koi­ses­ti ja ete­nevät eri tah­tiin, mikä se­kin ih­me kyllä lisää te­le­vi­sio­ta­ri­nan vetä­vyyttä.