Timo Koivusalon Kalteva torni ja Juha Koirasen Rock ’n’ Roll Never Dies piirsivät vuonna 2006 sympaattisen kuvan sankareista, jotka astuvat toisten rumpujen tahtiin kuin kanssaihmisensä.
Timo Koivusalon Kalteva torni ja Juha Koirasen Rock ’n’ Roll Never Dies piirsivät vuonna 2006 sympaattisen kuvan sankareista, jotka astuvat toisten rumpujen tahtiin kuin kanssaihmisensä. Klaus Härö ohjasi 1950-luvun köyhien vaietusta pakkohoidosta tunteisiin vetoavan ja taitavan Uuden ihmisen (2007). Arto Halosen ihastuttava Prinsessa jatkaa erilaisuuden ja suvaitsemisen teemaa. Sekään ei jätä huomiotta vapauden ja vallankäytön teemoja, jotka esiteltiin jo klassikossa Yksi lensi yli käenpesän (1975).
Tuusulan Kellokosken psykiatrisessa sairaalassa 50 vuotta elämästään viettänyt Anna Svedholm, o.s. Lappalainen (1896-1988) jätti jälkensä koko kyläyhteisöön. Vuonna 1995 Kellokoskella paljastettiin monumentti hänen muistokseen. Lappalaisen erikoisesta kohtalosta on Halosen elokuvan aikoihin ilmestynyt myös Liken julkaisema Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittama kirja Kellokosken prinsessa.
Katja Kukkola (nykyisin Küttner) on täydellinen Prinsessa. Kari Paljakan traagisessa, tosipohjaisessa perhetarinassa Eläville ja kuolleille (2005) Kukkola teki koskettavan naispääroolin lapsensa menettäneenä äitinä. Nyt näyttelijän lämpö, täyteläinen läsnäolo ja vivahteikkaat kasvot säteilevät inhimillisyyttä. Taustoihin filmi vihjaa isän kuolemalla ja äidin raavitulla perhekuvalla. Kukkola säilyttää traagisen pohjavireen, mutta nostaa Prinsessan elämänvoiman sen yli.
Sairaalan uusi potilas ilmoittaa syntyneensä Buckinghamin palatsissa ja toivoo arvonsa mukaista kohtelua. Prinsessa on kaikille ystävällinen, auttaa ja hierookin sekä potilastovereita että kyläläisiä. Lappalainen valloittaa olemuksellaan ja tarinoillaan tapaamansa ihmiset ulkoillessaan Kellokoskella ja pitemmillä retkillään Helsinkiin ja Ruotsiin saakka.
Valoisa elokuva noudattaa tositarinaa pääkohdin. Kirjan kirjoittaja Ilkka Raitasuo on eläkkeellä oleva mielenterveyshoitaja, jota Prinsessa sairaala-aikoina nimitti Prinssi Henrikiksi. Häntä vastaa elokuvassa Paavo Westerbergin esittämä kiltti lääkäri, joka vastustaa 40- ja 50- lukujen tiukkoja hoitosääntöjä. Lääkäri Lonka myötäilee potilaan harmitonta ja onnelliseksi tekevää harhaa. Sympaattiselle terapialle vastapainona nähdään Samuli Edelmannin ylilääkäri Grotenfelt kokeineen. Skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä poteviin saatettiin parannuskeinona kokeilla niin sähköshokkeja, lobotomiaa kuin malarian istuttamista. Grotenfelt uskoo avun löytyvän lääketieteen kehitysaskelista. Hän pitää epäeettisenä mukautumista sairaan mielen harhakuvitelmiin.
Harvinainen tosikertomus jää helposti erikoisuutensa vangiksi. Miten viedä tarinaa eteenpäin sen jälkeen, kun dynaaminen, sisäisten ja ulkoisten ristiriitojen rikastama asetelma on tehty selväksi? Todellisten ihmisten elämässä harvoin on mukaansa tempaava alku, jännitystä nostava keskikohta ja tyydyttävä, kaikki langat sitova loppuhuipennus. Mistä juoni Prinsessaan?
Rinnakkaishahmona Lappalaiselle esitellään Christina von Heyroth. Krista Kososen aatelistyttö on vastinpari, jonka surullinen sairauskertomus vertautuu Prinsessan selviytymiseen. Rooli on kärjistetty eikä täysin perusteltu. Kosonen näyttelee silti loistavasti.
Pirkka-Pekka Peteliuksen ”rovasti” Kuronen Prinsessan ystävänä on esimerkki kovien hoitojen epäonnistumisesta. Filmi kysyy Peter Shafferin psykiatria-aiheisen Equus-näytelmän tavoin, onko hoidosta hyötyä, jos se lannistaa elämänilon.
Peter Franzénin tutuin maneerein esittämä Saastamoinen jää tyhjän päälle. Sotatrauman merkitsemä mies ei löydä paikkaansa sivuroolissaan, vaikka romanssia Christinan kanssa viritellään.
Halosen ohjaus saa paljon irti hetkistä. Parhaat kohtaukset ovat hiljaista aavistelua, usein ikkunan takaa nähtyä. Kokonaisuus jää löyhemmäksi. Jaksot eivät kasva toisiinsa kiinni, saati liikuta filmiä eteenpäin. Pirjo Toikan, Paavo Westerbergin ja Halosen käsikirjoituksen saumat näkyvät. Potilaiden epäinhimillinen sänkyyn sitominen kauhistaa, mutta seuraavaksi siteet jo poltetaankin pihalla vanhanaikaisina. Henkilökunnan protesti puoskaroinnille välittyy kömpelösti. Kaikki ovat yksissä tuumin leikkaussalissa valmiina, kun osa poistuu kuin seurannäyttämöltä. Ylilääkärin mielenmuutoskaan ei vakuuta.
Lappalaisen elinkaari on hankala muodolle. Oikea henkilö eli pitkästä iästään vain pari viimeistä vuotta Nikkilän sairaalassa. Elokuvassa vielä nuoren näköinen Prinsessa joudutaan oudoin selityksin lähettämään äkillisesti pois Kellokoskelta. Viimeinen kohtaus töksähtää aikahypyssään. Muuten lopetus on perusteltu viitatessaan Lappalaista hoitaneen Raitasuon mietteisiin siitä, tiesikö Prinsessa sittenkin oikean laitansa.
– Tämä oli kaunis, totesi rouva penkkini takana. – Mutta ei oikein ollut draamaa, vastasi ystävätär. Molemmat ovat oikeassa. Juonenpuutteesta huolimatta Prinsessan viipyileviä, hyviä hetkiä ja Hannu Vitikaisen kesäistä kuvausta kannattaa käydä katsomassa. Ja kuunnella lopputekstien aikana soiva Johanna Kurkelan laulu. Tuomas Kantelisen säveltämä ja Paula Vesalan sekä Mariskan sanoittama Prinsessalle on filmin tavoin hyvin kaunis. (HB)
Laadukas kuva. Ääniraita keskittyy dialogiin ja kolmeen etukanavaan. Musiikki on tärkeää elokuvan ilmaisulle ja se soi komeasti oli kyse sitten Melartinista, Mozartista tai elokuvan musiikista vastaavasta Kantelisesta. Ekstroissa 33 min. dokumentit, musiikkivideo, kuvagalleria ja traileri . (PS)