Kolmenkymmen vuoden takaisen rocktoimittajan urani kohokohtia oli Ruistock 1982, kun irlantilaisbändin laulajan työmiehensaappaat ärsyttivät niin paljon, että päätin mieluummin tutustua kameralaukun sisältämiin virvokkeisiin.
Kolmenkymmen vuoden takaisen rocktoimittajan urani kohokohtia oli Ruistock 1982, kun irlantilaisbändin laulajan työmiehensaappaat ärsyttivät niin paljon, että päätin mieluummin tutustua kameralaukun sisältämiin virvokkeisiin. Heti perään kauppoihin saapui U2:n klassikkoalbumi War, joka kului levylautasella. Jokin meni pieleen heti sen jälkeen. Bändi alkoi ärsyttää. Siitä tuli liian suosittu.
Edgen kitarasoundi, koko satsi, oli käänteentekevä. Kun sitä alettiin matkia surutta, makuhan siitä meni. Bono puolestaan alkoi parantamaan maailmaa siihen malliin, ettei tiennyt, oliko hän tekopyhä vai tosissaan.
Killing Bono ammentaa samoista ääripään ajatuksista alkaessan vuodesta 1978, kun kaksi dublinilaista koululaisryhmää aloittaa musiikkikuvioita. Toisista tulee tähtiä, toisista ei.
Punkin jälkimaininkeja eläneiden kannattaa tämä toki katsoa, mutta käsikirjoitus on ikävä kyllä klsineinen ja juonekäänteet ennalta-arvattavia siitä huolimatta, että se perustuu tositapahtumiin.
Näyttelijöistä ei mahalasku ole kiinni. Pääosan Ben Barnes onnistuu David Gahania muistattavan ulkonäköänsä turvin. Martin McCann on samaan tapaan pätevä Bono.
Kohokohdaksi jää kuitenkin bändin ensimmäisellä keikalla esittänä versio Eddie & The Hot Rodsin Do Anything You Wanna Do –biisistä. Myös loppukuvat nuoresta U2-orkesterista ovat hauskoja.
Keskitason kuva ja ääni. Ei ekstroja. (PS)