Ohjaaja Tarantinon suhdetta naisiin voisi pohtia gradun verran.
Ohjaaja Tarantinon suhdetta naisiin voisi pohtia gradun verran. Hän on uransa varrella suosinut väkivaltaa paljaan pinnan ja hävyttömyyksien kustannuksella. Hän on samalla arvostamastaan exploitaatio-perinteestä huolimatta asettunut avoimesti naisten puolelle.
Death Proofissa asetelma viritellään äärimmilleen, kun katsoja saadaan kahden tyttöporukan tyhjänpäiväisen dialogin siivittämänä suorastaan huutamaan josko Dodge Challengerillaan naisia listivä Stuntman Mike (maino Kurt Russell) päästäisi meidät piinasta. Kaikki kärsimys on alistettu loppukohtaukselle, jonka aikana katsojakin solahtaa oikealle puolelle. Mistä sitten lopulta on kysymys: voi meitä miehiä, vain harva meistä sitä edes ymmärtää.
Death Proof on toinen puolisko Grindhousea, toisen ollessa Robert Rodriquezin Planet Terror. Grindhouse on nk double feature, nonstop-esitysten tapaan Suomessa tuntemattomaksi jäänyt kaksi elokuvaa yhden hinnalla, joka eli kukoistuskauttaan 1970-luvun alussa. Jujuna on se, että molemmat ohjaajat tekivät elokuviinsa uskottavat tekotrailerit muista, kuvitteellisista exploitaatio-elokuvista. Euroopassa Grindhouse levitettiin kahdessa osassa, erillisinä elokuvina, mikä tekee suurta vääryyttä koko idealle.
Elokuvan jengi käy röökillä ulkona, käyttää iPodeja ja kännyköitä, mutta kuva (anamorfinen 2.33:1) on työstetty anakronistisesti 1970-luvun halpatuotantojen pastissiksi, jota hiushalkeamat ja ylimääräiset hypähtelyt siivittävät. Hienoa! Ääniraita on tehokas, mutta aika yksinkertainen DTS-ES:stä huolimatta. Ääniraidan biisit on valittu tyylillä Tarantinon tapaan. Ekstroihin on tallennettu reilun tunnin dokumentit ja leikkaamaton versio ”Baby It’s You”-kohtauksesta. Valikko, jossa soivat legendaarisen Willy DeVillen sävelet, ei voi olla huono. (PS)