Hämähäk­ki­mies ki­pui­lee pal­jas­tu­neen hen­kilöl­li­syy­tensä kans­sa kun­nes jou­tuu saa­lis­ta­maan me­ta­ver­sestä ka­ran­nei­ta tut­tu­jen pa­his­ten al­te­re­go­ja. Tei­nid­raa­ma ja sar­ja­ku­va-seik­kai­lu lyövät tässä kättä pe­rin vas­taan­sa­no­mat­to­mas­ti, jo­ten seik­kai­lun mu­kaan on nyt help­po an­tau­tua. Hah­mo­jen run­saus ei myöskään nyt tun­nu joh­ta­van sa­man­lai­seen se­ka­me­te­li­sop­paan kuin jos­kus sar­ja­ku­vae­lo­ku­vis­sa aiem­min.

U­sei­ta hämähä­kin­seit­tejä näppäräs­ti yh­distävä ta­ri­na kik­kai­lee mauk­kaas­ti kaik­kien odo­tus­ten lo­mas­sa. Hah­mot ovat elä­viä, te­hos­teet skoo­pil­taan us­kot­ta­via ja ko­ko te­hos­te­sir­kus si­ten san­gen selväpäi­nen. Tämä saat­taa hy­vin­kin ol­la haus­kin ja vet­rein hä­mi­se­lo­ku­va pitkään ai­kaan.