Kokoomuksen äänestäjille olisi hyvä antaa oppitunti sosiaalidemokraattien ja kommunistien yhteisestä historiasta.
Kokoomuksen äänestäjille olisi hyvä antaa oppitunti sosiaalidemokraattien ja kommunistien yhteisestä historiasta. Silloin ehkä selviäisi, että demarit olivat paradoksaalisesti, alusta asti ja etunenässä puolustamassa yhteiskunnan porvarillisia pilareita. Pääasiassa se hoitui vastustamalla kommunisteja, mistä muodostui pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta. Saksassa tässä taistossa mentiin syvemmän kautta.
Asiasta saa kohtuullisen kuvan katsomalla Rosa Luxemburgin elämään perustuvan Margarethe von Trottan elokuvan. Se ei ehkä ole mikään taiteen merkkiteos, mutta Luxemburgin tarina nousee siinä mielenkiintoisesti esille. Ikävä vain, että Rainer Werner Fassbionder kuoli muutama vuosi aiemmin oma Rosa L -käsikirjoitus vierellään.
Varhainen kommunismin teoreetikko oli perin outo lintu. Luxemburg oli feministi, mutta ei korostanut sitä, jotta päätavoite ei vaarantuisi. Se oli nationalismista vapaa kommunistinen järjestelmä koko Eurooppaan. Luxemburg oli samalla myös sodanvastainen julistaja, joka pettyi suuresti siihen, että Euroopan työläiset eivät estäneet yleislakolla ensimmäisen maailmansodan syttymistä ja siihen että Saksan sosiaalidemokraattinen puolue äänesti sodan puolesta parlamentissa. Kommunistit erkaantuivat pragmaattisista demareista.
Tässä pelissä Luxemburg oli outo toimija, joka aiheutti harmaita hiuksia Leninille. Nainen vastusti diktatuureja, instituutioita ja yksipuolista puoluevaltaa asettuen massojen liikehdinnän puolelle. Vapaus merkitsi hänelle aina heikomman vapautta suhteessa vahvoihin. Tätä kuvasti hyvin kapinallisen traakialaisorja Spartacuksen nosto uuden liikkeen, spartakistien, esikuvaksi.
Luxemburg vastusti aluksi myös uutta vuoden 1919 vallankumousyritystä ja jopa Saksan kommunistisen puolueen perustamista epäilleen hankkeita hätiköidyiksi. Mukaan hän silti joutui. Epäilyt osoittautuivat todeksi, kun puolueen perustajat Karl Liebkneicht ja Luxemburg teloitettiin saman päivän aikana fasistisen esimarssin tehneen Freikorpsin toimesta ja sosiaalidemokraatit aloittivat Weimarin tasavallan kehittämisen parlamentarismin pohjalta.
Elokuva peittelee turhan paljon epäilyjä, joiden mukaan murhat saivat suoran määräyksen tai ainakin hiljaisen hyväksynnän demarijohdolta, joista puolustusministeri Noske (aiemmalta ammatiltaan teurastaja!) kotiutui myöhemmin 1970-luvun stalinistiemme kielenkäyttöön ”noskelaisina”.
Yksi tarkempikin suomalaisviite tässä draamassa on, sillä luutnantti, joka hypää elokuvassa autoon ja suorittaa Luxemburgin teloituksen, oli muuan Hermann Souchon. Hän pakeni Suomeen 1920 ja palasi pankkivirkailijan uran (missähän pankissa?) jälkeen Saksaan 1935, kun Hitler oli armahtanut kommunistimurhiin syyllistyneet. Souchon kuoli 1982. Historia on joskus epäoikeudemukainen.
Luxemburg saa Barbara Sukowan näyttelemänä kaunottaren kohtalon, vaikka jo ennen vankilavuosiaan hänen habituksensa oli lähinnä jos ei mummomainen, niin tätimäinen. Komea juutalaisnenäkin on jäänyt kuvaamatta. Sentään eriparijalkojen aiheuttama ontuminen perustuu historiaan. Paljon realistisemman kuvan Luxemburgista saa itäisestä Berliinistä, pioneerin mukaan nimetyn puiston laidalta. Patsas on rikkiammuttu, kuin vedessä mädäntynyt.
Takakansi sekoittaa ensimmäisen ja toisen maailmansodan tavalla, joka johti aikoinaan jopa Yleisradion ohjelmatietoihin. Se aiheutti myrskyn vesilasissa. Ehkäpä historiaan olisi syytä perehtyä hieman tarkemmin. Mutta toisaaalta, jos se ei kiinnosta, onkos tuo suuri synti. Suomalaisten äänestäjien valtaosaa se ei tunnu kovin innostavan.
Keskitason kuva ja ääniraita. Kuva piirtyy jopa odotettua tarkemmin. Ei ekstroja. (PS)