Tu­ris­ti sai pal­jon huo­mo­ta ja hyvät en­si-il­tak­ri­tii­kit, mut­ta elo­ku­va­na se on pal­jon mo­ni­syi­sem­pi kuin aiem­min luet­tu an­taa odot­taa.

Ruot­sa­lai­nen, kes­ki­luok­kai­nen, kol­mi­kymp­pis­ten van­hem­pien ja kah­den pik­ku­lap­sen per­he hiihtää Rans­kan Al­peil­la. Idyl­li sär­kyy, kun hal­li­tun lu­mi­vuö­ryn lop­pu­su­mu is­kee rin­ne­ra­vin­to­laan, ja isä siep­paa pu­he­li­men­sa ja hans­kan­sa jättäen per­heen oman on­nen­sa no­jaan. Tästä tul­laan vas­ta al­kua­se­tel­maan: mikä on mie­hen roo­li ja paik­ka? Vai­mo al­kaa jan­ka­ta asiaa, ja ho­tel­li­huo­neen oveen lii­ma­taan ka­na­tar­ra. Lap­set unoh­ta­vat ko­ko ju­tun, vai­mo al­kaa ki­puil­la ja mies pro­ji­soi ko­ko asian ali­ta­jun­nan syvöe­rei­hin.

Tu­ris­tin voi­ma on siinä, että se me­nee ih­mi­sen pin­nan al­le ja ku­vaa syvä­tar­kas­ti, mi­ten ih­mi­nen ko­kee. It­sensä ja toi­set.

Lo­pul­ta ky­se on val­hees­ta it­seä koh­taan. Mies tun­nus­taa syn­tinsä, hui­jauk­sen­sa, pettä­mi­sensä ja it­sein­hon­sa. Vie­tit kui­ten­kin vievät kaik­kia. Jos­sa­kin vai­hees­sa täy­tyy hyväk­syä it­sensä sel­lai­se­na kuin on.

Ru­ben Öst­lun­dia on ver­rat­tu Ing­mar Berg­ma­niin. Ver­tai­lu­koh­ta on huo­no, sillä Öst­lund on enemmän ta­val­li­ses­sa ar­jes­sa kiin­ni. Berg­man pyö­ri enemmän omis­sa ah­dis­tuk­sis­saan, jot­ka läh­tivät luo­van ih­mi­sen trau­mois­ta. Öst­lund ku­vaa ai­na­kin nyt kes­ki­liuok­kai­sia ih­mi­siä, joi­hin voi kui­ten­kin ku­ka ta­han­sa sa­mais­tua.