John Han­cock (Will Smith) on yli-in­hi­mil­li­siä voi­mia omaa­va su­per­san­ka­ri, jon­ka ole­mas­sao­loa kui­ten­kin mää­rit­te­lee hy­vin in­hi­mil­li­nen rap­pio. Hol­tit­to­man ja lä­peensä al­ko­ho­li­soi­tu­neen san­ka­rin uro­työt jättävät usein ta­pah­tu­ma­pai­kat rau­nioik­si ja pe­las­tu­neet pa­hoin trau­ma­ti­soi­tu­neik­si, jo­ten ei ole ih­me, että eräänä päivänä kau­pun­ki­lai­set päättävät lääk­keen ole­van tau­tia pa­hem­pi.

Sar­ja­ku­vaan pe­rus­tu­va Han­cock muis­tut­taa pal­jon kil­pa­vel­jeään Iron­ma­nia — mo­lem­mat lu­paa­vat al­ku­puo­lel­laan näyttää eri­lai­sen, epätäy­del­li­sen su­per­san­ka­rin, mut­ta jäävät ai­keis­saan puo­li­tie­hen. Siinä missä Iron Man suo­ra­nai­ses­ti jä­nistää tehtävästään, Han­cock muut­tuu kos­mi­sek­si ih­mis­suh­ded­raa­mak­si, jo­ka on ehkä tun­nel­mal­taan hy­vin lin­jas­sa gen­ren fa­ta­lis­ti­suu­den kans­sa, mut­ta jättää sil­ti her­kul­lis­ta mo­raa­li­re­tos­te­lua odot­ta­van kat­so­jan hä­mil­leen. Han­cock on hyvä elo­ku­va, mut­ta se oli­si hel­pos­ti voi­nut ol­la upea. Elo­ku­van en­simmäi­nen puo­li­tun­tia on jo­ka­ta­pauk­ses­sa täyttä vii­den täh­den ty­ki­tystä il­man tur­hia su­van­to­ja.

Le­vy sisältää elo­ku­van al­ku­peräi­sen teat­te­ri­ver­sion lisäk­si 10 mi­nuut­tia pi­demmän leik­kaa­mat­to­man ver­sion.