Jo al­ku pa­nee hyväl­le tuu­lel­le: elo­ku­van tuo­tan­toyh­tiöistä en­simmäi­nen on ni­meltään Tor­na­sol (au­rin­gon­kuk­ka eli Tin­tin pro­fes­so­ri Tu­hat­kau­no) ja toi­nen perä­ti Had­dock. Viit­taus Hergén Tint­ti-sar­ja­ku­vaan jää lei­ju­maan il­maan, kun ri­ko­set­sivä (Had­dock) al­kaa tut­kia kään­tei­ses­ti vis­kiin me­nevän hö­melön kol­le­gan­sa (Tu­hat­kau­no) kau­niin mor­sia­men rais­kaus­mur­haa.

U­tui­nen tun­nel­ma val­lit­see kuin ai­ka oli­si pysäh­ty­nyt. Ai­ka­ta­so­jen lo­mit­tu­mi­nen to­teu­te­taan post­mo­der­nis­ti niin, et­tei sitä juu­ri edes ajat­te­le.

Me­nee ai­ka pitkään en­nen kuin kat­so­ja huo­maa, että ta­pah­tu­mat eivät si­joi­tu­kaan Fran­con ajan Es­pan­jaan, vaan sa­man ajan fa­sis­tien Ar­gen­tii­naan.

Juo­ni on teh­ty ki­ha­rai­sek­si ja mie­len­kiin­toi­sek­si. Yh­teis­kun­nan il­miöt, kor­rup­tio ja to­ta­litä­ris­mi vi­lah­ta­vat taus­tal­la kaut­ta lin­jan, mikä tu­kee hy­vin yk­silökäyttäy­ty­mistä. Lop­pu­rat­kai­su tun­tuu pi­ristävän yllättävältä. Kai­ken hui­puk­si tämä on yk­si hie­noim­mis­ta ro­mant­ti­sis­ta elo­ku­vis­ta pitkään ai­kaan. Ai­ka­moi­nen suo­ri­tus.