­Sau­nas­sa kli­seet tii­vis­tyvät to­tuu­dek­si

Näin Mies­ten vuo­ron sen en­si-il­las­sa 26.3.2010 toi­sen oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jan, kok­ko­la­lai­sen Mi­ka Ho­ta­kai­sen, läsnä ol­les­sa elo­ku­va­teat­te­ri Bio Re­xissä. Sa­mas­sa teat­te­ris­sa Ho­ta­kai­nen oli pie­nenä näh­nyt en­simmäi­sen elo­ku­van­sa, jon­kun Tar­za­nin. Nyt Ho­ta­kai­sel­la oli tu­vantäy­tei­sel­le kok­ko­la­lai­sy­leisöl­le näy­tettävänä toi­sen­lais­ta pal­jas­ta pin­taa, suo­ma­lais­ta mies­kau­neut­ta kar­heim­mil­laan.

Pitkään ja har­taas­ti val­mis­tel­tu Mies­ten vuo­ro on tu­le­vai­suu­den klas­sik­ko niin sisällöltään kuin muo­dol­taan. Se on vii­den täh­den fil­mi sik­si, että siinä on – tämän sau­na­do­ku­men­tin eräitä ka­ve­ruk­sia suo­raan lai­na­tak­se­ni – ”­kaik­ki ta­sa­pai­nos­sa ja kaik­ki hy­vin – kaik­ki ar­vos­sa”.

Joo­nas Berghäl­lin ja Mi­ka Ho­ta­kai­sen oh­jaa­mas­sa ja kä­si­kir­joit­ta­mas­sa elo­ku­vas­sa nä­kyvät usean vuo­den työn tu­lok­set. Ko­ko­nai­suus on vii­sas, har­kit­tu ja ta­sa­pai­noi­nen, ai­kan­sa ot­ta­va, mut­ta myös vi­reä ja yllättävä.

Mil­loin kli­see lak­kaa ole­mas­ta kli­see? Sil­loin, kun se pal­jas­tuu to­tuu­dek­si. Ja niin käy Mies­ten vuo­ros­sa mon­ta ker­taa, sen aja­tuk­sis­sa ja ku­vis­sa.

Sau­naus­ko­muk­siin liit­tyvä tit­te­lien rii­su­mi­nen vaat­tei­den myötä on kli­see, jo­ka osoit­tau­tuu fil­missä­kin paik­kan­sa pitäväk­si. Do­ku­men­tin ih­mi­set ovat oh­jaa­jien ikäi­siä, kol­mi­kymp­pi­siä tai van­hem­pia mie­hiä. Työn­te­kijät, elä­keläi­set, up­see­rit, vam­mai­set ja asun­not­to­mat al­ko­ho­lis­tit ovat ka­me­ran edessä pal­jai­na, sa­mal­la vii­val­la ja yhtä ar­vok­kai­na ja kau­nii­na, riip­pu­mat­ta siitä tree­naa­ko ruu­mis­taan säännöl­li­ses­ti, on­ko lai­ha tai li­ha­va, nuo­ri ja jous­ta­va­li­hak­si­nen vai jo reis­sus­sa ra­pis­tu­nut.

Mies­ten vuo­ro si­joit­taa sau­nois­sa kuul­lut eri­lais­ten, mo­nen­lai­sis­sa elämän­ti­lan­teis­sa kiin­ni ole­vien tai nii­hin kiin­ni jää­nei­den mies­ten ju­tut tiu­kas­ti taus­toi­hin­sa. Mies­ten ker­to­ma, pääa­sias­sa mo­no­lo­git, si­do­taan työhön ja eli­nympä­ristöön pal­jon­pu­hu­vin ja es­teet­ti­sellä silmällä viit­se­liääs­ti som­mi­tel­luin vä­li­ku­vin.

Väl­jem­min, isom­pi­na ku­vi­na, mies­ta­ri­noi­den ri­kas­sisältöi­nen ajat­to­muus rin­nas­tuu suo­ma­lai­seen mai­se­man ja vuo­de­nai­ko­jen kier­toon. Berghäl­lin ja Ho­ta­kai­sen ihol­le tu­le­va ja kat­so­jan lau­teil­le mu­kaan ot­ta­va vä­littö­myys, huo­mioin­ti­ky­ky ja tees­ken­te­lemättö­myys te­kevät Mies­ten vuo­ros­ta re­hel­li­sen, voi­mak­kaas­ti vai­kut­ta­van, mut­ta herkän elo­ku­van – jo­ka to­del­la­kin saa mie­hen­kin kyy­ne­liin, niin kuin mo­net to­dis­ta­ja­lau­sun­not ovat tähän men­nessä jo ker­to­neet.

Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jien it­sensä li­koon (!) lait­ta­nut työ yh­dessä Heik­ki Fär­min ja Ja­ni Kum­pu­lai­sen in­tii­min ja maa­lauk­sel­li­sen ku­vauk­sen, Ch­ris­tian Ch­ris­ten­se­nin huo­li­tel­lun ää­ni­maail­man, Jo­nas Boh­li­nin hil­li­tyn, paik­kan­sa tietävän fil­mi­mu­sii­kin ja Ti­mo Pel­to­lan mie­ti­tyn leik­kauk­sen kans­sa muo­toi­le­vat to­del­li­suu­dek­si kut­su­tus­ta ma­te­riaa­lis­ta va­jaas­sa puo­li­tois­ta­tun­ti­ses­sa­kin syväl­le luo­taa­van ja nä­ke­myk­sel­li­sen teok­sen.

Sau­no­mi­nen mies­ten kes­ken muo­dos­taa raa­mit sar­jal­le do­ku­men­taa­ri­sia elo­ku­va­no­vel­le­ja ja hen­kilö­ku­via. Usein mies­ten ju­tuis­sa on traa­gi­nen poh­ja­vi­re, mut­ta mur­hee­seen ei jäädä lil­lu­maan. Oi­val­ta­va huu­mo­ri kuk­kii usein, eten­kin sil­loin, kun koh­da­taan on­gel­ma­ton, neu­roo­seis­ta va­paa suo­ma­lais­ver­sio Her­zo­gin ”G­rizz­ly Ma­nis­ta”, alas­to­mi­na­kin so­ti­laal­lis­ta ja isän­maal­lis­ta ryh­tiä uh­ku­vat mut­ta sym­paat­ti­set ar­mei­jan kan­ta­pei­kot, tai ry­kelmä par­ra­kas­ta se­son­kip­re­ka­riaat­tia jou­lu­sau­nan etei­sessä shop tal­kia solk­kaa­mas­sa. Ai­van mai­nio rin­nas­tus ja leik­kau­soi­val­lus on se ku­val­li­nen jat­ku­mo, jos­sa ko­miik­ka vaih­tuu traa­gi­seen hen­kilöi­den par­to­jen kaut­ta!

Luon­to­ku­vat pu­heen­vuo­ro­jen vä­lillä luo­vat ajan­kier­ron ja maan­tie­teel­lis­ten ää­ripäi­den vas­ta­koh­dis­ta suo­ma­lais­ta­kin pa­kah­dut­ta­vaa ek­so­tiik­kaa: ko­toi­nen kau­neus avau­tuu meil­le usein vas­ta po­kiin ra­jat­tu­na ja esil­le pan­tu­na.

Näkö­kul­ma ase­tel­laan al­ku­teks­tejä edeltävässä epi­lo­gis­sa, jos­sa van­hem­pi avio­pa­ri pe­see tois­ten­sa selkää jo vii­dettä­kym­me­nettä vuot­ta. Ti­lan­ne ko­ros­taa te­kijöi­den ha­lut­to­muut­ta lo­ke­roin­tiin tai mies­ten eristä­mi­seen suu­ren­nus­la­sin al­le eril­leen muus­ta elämästä. Vaik­ka en­simmäistä ku­vaa lu­kuun ot­ta­mat­ta nai­sia ei Mies­ten vuo­ros­sa näykään, he ovat mer­kittäväs­ti läsnä pu­heis­sa, mie­lessä ja ku­van ul­ko­puo­lel­la kump­pa­nei­na, ole­tuk­si­na, edel­ly­tyk­sinä ja syinä, kai­pauk­sen koh­tei­na tai välttämättö­myyk­sinä, niin tyttä­rinä, äi­teinä kuin puo­li­soi­na.

Mies­ten vuo­ros­sa on hui­ma elo­ku­val­li­nen imu. Rau­hal­li­sen alun jäl­keen otok­sis­sa on kou­kut­ta­va eteenpäin­me­non rien­to. Ai­neis­tos­ta on ol­lut mitä va­li­ta ja mi­ten lei­ka­ta, ja te­kijät ovat tien­neet, mi­ten tart­tua het­keen. Do­ku­men­tin teos­sa on­nel­li­sia sat­tu­mia on tus­kin enempää kuin fik­tios­sa­kaan. Mies­ten vuo­ro on tar­kas­ti kä­si­kir­joi­tet­tu elo­ku­va, jon­ka ku­val­li­nen ajat­te­lu osoit­taa, että Berghäll ja Ho­ta­kai­nen on­nis­tui­si­vat myös fik­tion puo­lel­la.

­Pe­nis­mo­no­lo­ge­ja

Va­jaa puo­li­tois­ta­tun­ti­nen elo­ku­va on run­sau­den­sar­vi, jos­ta mai­nit­sen vain muu­ta­man suo­sik­ki­ni. Saa­mea pu­hu­va isäntä­mies ker­too äi­din­kie­lellään eleettömän ja vai­kut­ta­van muis­tel­man isoisästään ja puun­hak­kuus­ta lii­te­rissä. Kos­ket­ta­van ta­ri­nan ope­tus kuul­laan, kun mies as­te­lee ku­vas­ta pois, päin metsä­mai­se­maa. Toi­ses­sa jak­sos­sa ve­ne li­puu val­ko­kan­kaan lai­das­ta lai­taan sa­mal­la, kun kuu­lem­me ka­la­ka­ve­rus­ten hy­ker­ryttävää ju­tus­te­lua. Ka­me­ran kat­seel­la ei ole kii­re min­nekään sil­loin­kaan, kun vel­jek­set kuin il­vek­set nou­se­vat sau­nanjäl­kei­seltä ui­ma­reis­sul­ta hi­taan­lai­ses­ti ran­taan. Kii­re ei ole kat­so­jal­la­kaan pois tämän do­ku­men­tin­te­kijäin mes­ta­rinäyt­teen ää­reltä.

Mut­ta ehkä kaik­kein täy­teläi­sin sau­na­ta­ri­nois­ta on se, jo­ka al­kaa hyytä­vimmällä, ve­ri­simmällä ja se­kopäi­simmällä ju­tul­la van­keu­des­ta Ruot­sis­sa. Syn­key­den al­ho lä­hen­te­lee so­siaa­li­por­noa, jo­ka sil­ti saa vas­ta­koh­dak­seen puh­toi­sen kuu­las­ta ja ter­veen sau­na­pu­nak­kaa iho­pal­jaut­ta. Ku­va­ker­to­mus nou­see­kin ih­meen kaut­ta – ker­to­muk­sen oi­kean ih­meen ja sitä tu­ke­van ka­me­ra­ker­ron­nan ih­meen — voi­maut­ta­vak­si sel­viy­ty­mis­ta­ri­nak­si. Tässä­kin Mies­ten vuo­ro näyttää, mi­ten kli­see – se pe­rin­tei­sin kesä­pi­ha­kei­nu­ku­va, mitä löy­tyy – ko­hot­tau­tuu pe­rimmäi­sek­si to­tuu­dek­si elo­ku­val­lis­ten ele­ment­tien vai­kut­ta­van yh­dis­te­lyn kaut­ta.

Ker­ran jos toi­sen Ho­ta­kai­nen ja Berghäll käyttävät ovia ja ik­ku­noi­ta tuo­mas­sa il­maa elo­ku­van­sa hyvässä mie­lessä sisäänläm­piä­viin ker­to­muk­siin. Ka­me­ra kat­soo au­kois­ta ulospäin, avar­taa aja­tus­ta maail­maa koh­ti ja laa­jem­piin ym­pyröi­hin. En­ti­sen van­gin koh­dal­la tämä ta­pah­tuu siinä koh­das­sa, missä pu­hu­taan si­ni­sestä kah­vi­ku­pis­ta ja per­ho­ses­ta. Oviau­kon ta­kanäyttämöl­le il­mes­tyvä koh­taus elävästä elämästä tietää täsmäl­li­sen paik­kan­sa. Kat­so­jan sisällä värähtää. Toi­ses­sa ta­ri­nas­sa kat­som­me ka­me­ran mu­ka­na ik­ku­nas­ta ulos ih­mis­ten yh­tey­teen, kun ker­to­ja, lap­sen­sa me­nettä­nyt isä sa­noo, et­tei ha­lua ol­la enää yk­sin, kos­ka ko­ke­mus­ten ja­ka­mi­nen hel­pot­taa. Tähän pe­rus­tu­nee­kin myös Mies­ten vuo­ron voi­ma.

Berghäl­lin ja Ho­ta­kai­sen elo­ku­va pur­kaa sitä myyt­tiä, että suo­ma­lai­nen mies oli­si ju­ro, kylmä ja tun­tee­ton, yk­sinäi­syy­teensä era­koi­tu­nut tai il­mai­su­ky­vytön. Sen kli­seen do­ku­ment­ti osoit­taa vääräk­si koh­taus­ten­sa vah­val­la ja laa­jal­la, kir­ja­val­la to­dis­tu­sai­neis­tol­la.

Fär­min ja Kum­pu­lai­sen ku­vaus on omaa luok­kaan­sa. Fil­mi­ka­me­rat on vie­ty kuu­maan sau­naan ja se on kan­nat­ta­nut. Jäl­ki on pai­koin maa­lauk­sel­lis­ta, enkä tar­koi­ta nyt vain luon­to­ku­via, joi­ta kat­soes­sa hauk­koo vä­lillä hen­keä, vaan myös lau­teil­la ta­voi­tet­tua va­lohä­myä ja ih­mis­ten muo­to­ku­via. (Vaik­ka se, että asun­not­to­mat al­ko­ho­lis­tit par­toi­neen muis­tut­ta­vat par­hail­laan 400-vuo­tis­juh­laan­sa viettävän Ca­ra­vag­gion mal­le­ja, voi ol­la pelkkää sat­tu­maa. Mut­ta es­pan­ja­lais­mes­ta­ri kyllä hän­kin tun­ne­tus­ti käyt­ti lai­ta­puo­len kul­ki­joi­ta au­tent­ti­suu­den ta­voit­ta­mi­sek­si teok­sis­saan, ja ai­ka­lais­ten kau­huk­si.) Lau­tei­den ”­tab­leau vi­vant” et­sau­tuu jäl­ki­ku­va­na kat­so­jan mie­leen, kun ka­me­ra toi­si­naan jää vii­pymään bres­son­mai­ses­ti, tai kau­rismä­keläi­sittäin, vaik­ka ih­mi­set ovat jo ase­tel­mas­ta pois­tu­neet. Sau­na­mo­no­lo­gien hen­kilöt ovat usein kuin Moll­ber­gin, Fel­li­nin tai Tar­kovs­kin elo­ku­vis­ta. Useis­sa koh­din tu­lee mie­leen, että mo­ni fik­tion­te­kijä mak­sai­si mitä vain saa­dak­seen fil­mil­le näin ai­to­ja naa­mo­ja.

Kol­me vuot­ta sit­ten, kun en­simmäi­sen ker­ran sau­na­do­ku­men­tis­ta kuu­lin, ku­vit­te­lin ai­hee­na ole­van sau­na­har­ras­ta­jien in­to värkätä per­soo­nal­li­sia sau­na­mal­le­ja. En ar­van­nut, että val­miis­sa elo­ku­vas­sa on­kin ta­voi­tet­tu sau­nan pe­rimmäi­nen ole­mus ja ih­mis­sie­lu. Vai on­ko niin, että Ho­ta­kai­nen ja Berghäll ovat aloit­ta­neet yh­destä tu­lo­kul­mas­ta ja pää­ty­neet toi­seen, huo­mat­tuaan ker­to­mis­ta kiih­keäm­min vaa­ti­van ta­ri­nan? Sitä täy­tyy ky­syä te­kijöiltä seu­raa­vis­sa ko­ti­mai­sen elo­ku­van Jus­si-juh­lien pal­kin­to­jen jaos­sa. Do­ku­men­tit oli­vat pa­ras­ta elo­ku­van­te­koa meillä vuon­na 2009 – pa­rem­paa kuin fik­tio­fil­mit – ja niin tai­taa käydä tänä­kin vuon­na, jos Mies­ten vuo­ron lois­ta­van esi­mer­kin osal­ta voi pää­tellä.

O­li­ko elo­ku­vas­sa mitään huo­mau­tet­ta­vaa? Jäikö jo­kin ”­mo­ney shot”, eli var­si­nai­nen sau­na­koh­taus nä­kemättä? Esi­mer­kik­si siinä, missä mie­het pyyh­keissään odot­te­li­vat kai­vok­ses­sa omaa sau­na­vuo­roaan, mut­ta ku­vis­sa ei sii­hen var­si­nai­seen asiaan, muis­taak­se­ni, sit­ten pääs­tykään?

E­ri­koi­set sau­na­rat­kai­sut, joi­ta fil­missä niitä­kin nähdään, ovat hiu­kan kuin toi­ses­ta elo­ku­vas­ta. Ne toi­mi­vat ke­ven­nyk­sinä, mut­ta kat­so­ja hie­man pet­tyy, kun nii­hin ja nii­den sau­no­jiin ei sen enempää pa­neu­du­ta. Se oli­si ol­lut­kin toi­sen, ja toi­sen­lai­sen, dok­ka­rin ai­he?

Vii­mei­nen huo­mau­tuk­se­ni kos­kee ai­van elo­ku­van lop­pu­mi­nuut­te­ja. Fil­mi hui­pen­tuu sau­na­tut­ta­viem­me uu­del­leen­ta­paa­mi­seen Alek­sis Ki­ven vel­jes­lau­lun ko­ho­tes­sa taus­tal­la. Kai­paa­ko hil­jai­nen, sisällöltään ja il­mai­sul­taan in­tii­mi elo­ku­va näin vah­vaa ja ää­nekästä cres­cen­doa, al­le­vii­vaa­vaa hui­pen­nus­ta The En­dik­si? Kun kuo­ron­joh­ta­ja­kin il­miin­tyy jos­tain lä­hi­ku­vaan, se on vähän kuin sau­nan ovi yhtäk­kiä avat­tai­siin ja sisään as­tui­si sau­no­jil­le ai­van vie­ras pu­ku­mies.

O­man mies­muis­ti­ni mu­kaan mikään do­ku­ment­tie­lo­ku­va ei ole EN­NEN en­si-il­taan­sa saa­nut niin lentävää lähtöä kuin Mies­ten vuo­ro. Mikä­li ar­vos­te­lu­jen täh­ti­tul­va ja kat­so­jien lämpöi­set reak­tiot ka­na­voi­tu­vat vielä yleisök­si teat­te­rei­hin, Mies­ten vuo­ro saat­taa tehdä his­to­riaa ja ko­ros­taa do­ku­ment­tie­lo­ku­van ar­vos­tus­ta suu­ren yleisön sil­missä.

Se oli­si enemmän kuin pai­kal­laan ai­ka­na, jol­loin jo­pa elo­ku­vis­ta laa­tu­leh­tiin kir­joit­ta­vat ar­vos­te­li­jat nä­kevät va­lit­ta­mi­sen ai­het­ta siinä, että do­ku­ment­te­ja esi­tetään muual­la­kin kuin fes­ti­vaa­leil­la ja te­le­vi­sios­sa! Elo­ku­va­his­to­rian pe­rus­tan luo­nut do­ku­ment­ti kuu­luu­kin pois ge­tois­ta ja al­ku­peräi­sel­le pai­kal­leen, isol­le val­ko­kan­kaal­le. (Mies­ten vuo­roa le­vi­tetään kuu­del­la ko­piol­la etelästä poh­joi­seen. Vii­me vuon­na Jus­si-pal­ki­tun ja eri­no­mai­sen Kan­sa­kun­nan olo­huo­neen ko­piomäärä oli ennä­tysmäi­nen, kah­dek­san kap­pa­let­ta, mut­ta Juk­ka Kärkkäi­sen do­ku­ment­ti oli teh­ty vi­deol­le. Mies­ten vuo­ro on ku­vat­tu fil­mil­le. Kan­sa­kun­nan olo­huo­ne sai teat­te­reis­sa 800 kat­so­ja, Mies­ten vuo­rol­la on jo en­si-il­taan men­nessä ol­lut yli 3000.)

Suo­ma­lai­sen sau­nan his­to­ria ulot­tuu pa­rin­tu­han­nen vuo­den taa. Ai­he on siis ol­lut odot­ta­mas­sa Ka­le­va­lan ajois­ta läh­tien. Sil­ti vas­ta Berghäll ja Ho­ta­kai­nen huo­ma­si­vat tart­tua näin it­sestään selvään ai­hee­seen, jo­ka on suo­ras­taan huu­ta­nut do­ku­men­ta­ris­tien huo­mio­ta. Te­kijöil­le sen Jus­sin lisäk­si myös elo­ku­va-Fin­lan­dia – ja tie­tys­ti Hu­ma­nis­min kä­si! (HB)