Mika Rättö, tuo Meri-Porin Midas, on vallannut jälleen yhden taiteenalan, osoittaen näkemyksensä riittävän myös pitkän elokuvan sektorilla.
Mika Rättö, tuo Meri-Porin Midas, on vallannut jälleen yhden taiteenalan, osoittaen näkemyksensä riittävän myös pitkän elokuvan sektorilla. Samurai Rauni Reposaarelainen on nimittäin vallaton teos. Se on kekseliään indie-elokuvan riemuvoitto, osoitus tahdonvoiman, taidon ja lahjakkuuden liiton mahdollistavan pienelläkin budjetilla täysipainoisen elokuvanteon.
Yh-samurai Rauni Reposaarelainen kylvää vihaa Porin ranta-alueilla. Silmitön fyysinen väkivalta on arkipäivää, Rauni ottaa kylännaiset haluamallaan tavalla — milloin veneen takana, milloin saunan lautehilla. Näissä yksipuolisissa orgioissa väkijuoma virtaa pohjattomaan sammioon.
Tapahtumasarjalle on pantava viimeinen piste. Postimies kantaa nimimerkillä varustetun kirjeen paikallisella yakuza-joukkiolle, Reposaarelaisen päästä tarjotaan merkittävä palkkio. Tämä Rauni kun ei vaan ole helposti kaatuvaa sorttia, ei edes viinapäissään.
Elokuvan voi katsoa synkkänä komediana, toinen näkee sen vastasyntyneenä valmiina camp-klassikkona. Syvään esikuville kumartavan mustan komedian sekä eritedraaman piirteistä huolimatta, Rätön käsistä on vapautunut omaehtoista taidetta, suomalaisen auteurismin merkkiteos. Kädenjälki on tunnistettavaa. Rätön apulaistensa kanssa synnyttämät tekstimaailmat edustavat kauneinta suomalaista kansanrunoutta sukupolviin. Osa tekstin kauneudesta tosin uppoaa turkkalais-haloslaisen syljenerityksen alle, äänileikkauksen syövereihin.
Lastenelokuvamainen käsikirjoitus palkkionmetsästäjänmetsästyksestä toimii yksiulotteisuudessaan. Sisältöä ja dramaattisia elementtejä Reposaarelaisessa on nimittäin monen suomalaisen pitkän elokuvan verran. Rättö käsittelee samuraielokuvan klassisia aihepiirejä, pahuutta, luottamusta, häpeää, kostoa. Hän tarkkailee suomalaisen miehen helmasyntejä, alkoholia ja sen seurannaisvaikutuksia, lähimmäisiin kohdistuvaa väkivaltaa, helvetillistä jääräpäisyyttä ja loputonta luuloa kaikkivoipaisuudesta, oikeassa olemisesta.
Modernin elokuvan lavastustaide on muuttumassa uhkaavalla vauhdilla tietokoneohjelmoinniksi sekä lokaationmetsästykseksi. Mika Rätön mielipuolisessa visiossa edellinen väite kumoutuu jokaikisessä ruudussa. Rättö sekoittaa näkemyksellisesti luontoa ja urbaania, vanhaa ja uutta. Tiloja koristellaan ja täydennetään rönsyilevällä, yhtä kaikki harkitulla rekvisiitalla. Sami Sänpäkkilän näkemys niin kameran takana kuin leikkauspöydälläkin tukee Rätön taiteellista sekamelskannäköä. Tekninen toteutus poukkoilee kiehtovasti lähi- ja laajakuvien välillä, hidastusten ja valoefektien koristellessa palettia roimasti reunojen ylitse. Aika ja tila muuttuvat merkityksettömiksi.
Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla virallisen ensiesityksensä saanut absurdi seikkailu saapuu teattereihin 21. lokakuuta 2016. (VA)