“American zero, Southafrican hero.” Folklaulaja Rodriguezin tarina on niin uskomaton, että menee jokin aika ihmetellessä, onko tämä pseudodokumentti vai tositarina.
“American zero, Southafrican hero.” Folklaulaja Rodriguezin tarina on niin uskomaton, että menee jokin aika ihmetellessä, onko tämä pseudodokumentti vai tositarina. Näin, vaikka todeksi tämän tietäisi.
Sixto Díaz Rodriguez aloitti omaperäisen folkmusiikkinsa säveltämisen ja esittämisen 1960-luvulla. Ammattipiireissä häntä pidettiin Bob Dylanin veroisena, kaksi albumia saivat loistavat arvostelut ja yleisö ei tiennyt miehestä mitään. Mies teki hanttihommia Detroitin rakennustyömailla, kunnes sai puhelun Etelä-Afrikasta 1990-luvun lopulla.
Dokumentti ei kerro pelkästään musiikista. Rodriguez ei edes tiennyt levyjensä myyneen enemmän kuin Rolling Stones apartheid-ajan Etelä-Afrikassa, missä hänet nostettiin liberaalien nuorten toimesta vapauden symboliksi. Maassa luultiin miehen kuolleen. Kun artisti möi kuusi konserttia täyteen vuonna 1998, fanit kokivat luultavasti perin harvinaisen elämyksen.
Rodriguez olisi 1990-luvun latinobuumissa noussut supertähdeksi samanlaisella musiikillaan. Hänen tyylinsä on kiehtova yhdistelmä Richie Valensia, katu-uskottavaa José Felicianoa, Loven Arthur Leetä ja Jim Grocea. Dokumentin lopputulema on kuitenkin se, että ehkäpä hän oli onnellisempi mies ilman tähteyttään. Entisajan bluesmiehiä hyväksikäytettiin härskisti, mutta kuka loppujen lopuksi on onnellisempi, hyväksikäytetty vai ahne paskiainen? Filosofinen juttu. Toivottavasti kukaan riistäjä ei varasta tätä perustelua todistaessaan toiselle ja ennen kaikkea itselleen tekojensa oikeutusta. Ihminen on ihme otus.
Dokumenttielokuvaksi laadukas kuva ja erinomaisesti musiikin toistava ääniraita, vaikka se on vain 5.1. Ei ekstroja. (PS)