Ped­ro Al­modó­va­rin elo­ku­vis­ta tu­le­vat en­simmäi­senä mie­leen vä­rit, mu­siik­ki – ja nai­set. Nai­set ovat­kin taas ko­vin mie­hi­sen Huo­non kas­va­tuk­sen (2004) jäl­keen pa­lan­neet es­pan­ja­lai­soh­jaa­jan huo­mion koh­teik­si.

Pené­lo­pe Cruz, 32, pal­kit­tiin pääo­sas­taan elo­ku­vas­sa Vol­ver – Pa­luu par­haa­na näyt­te­lijänä Can­ne­sis­sa ja vii­kon­lop­pu­na vielä par­haa­na naisnäyt­te­lijänä Eu­roo­pas­sa. Cruz on eh­ti­nyt esiin­tyä jo useam­mas­sa­kin Ped­ro Al­modó­va­rin fil­missä, to­sin pie­nem­missä roo­leis­sa.

Vol­ve­rin toi­sen pää­roo­lin Car­men Mau­ra, 61, taas on niin lei­mau­tu­nut Al­modó­va­rin täh­dek­si mes­ta­ri­teok­ses­ta Nai­sia her­mo­ro­mah­duk­sen par­taal­la (1988), että on vai­kea us­koa, et­tei Mau­ra ole tällä vä­lin näy­tel­lyt yh­dessäkään es­pan­ja­lai­soh­jaa­jan elo­ku­vas­sa.

Jo­ka toi­nen vuo­si elo­ku­van pyöräyttävän Al­modó­va­rin uu­tuu­des­sa Mau­ra ja Cruz esittävät äi­tiä ja tytärtä, Ire­neä ja Rai­mun­daa. Vol­ve­rin ai­hee­na ovat­kin äi­tien ja tyttä­rien vä­li­set su­ku­ra­sit­teet.

Pené­lo­pe Cru­zin Rai­mun­da on niin ve­revä tah­to­nai­nen, että on vai­kea us­koa hä­nen ra­kas­tu­neen Pa­co-ni­mi­seen rent­tuun (An­to­nio de la Tor­re). On­nek­si Rai­mun­da ja elo­ku­va jättävät hä­nel­le pi­kai­set jää­hyväi­set, jot­ta voim­me kes­kit­tyä it­se asiaan. Ta­ri­nan ai­ka­na sel­viää, mik­si äi­din ja tyttä­ren suh­de on ol­lut niin vai­kea, ja kuin­ka he – ehkä tur­han­kin so­pi­vas­ti ja sat­tu­mal­ta – tois­ta­vat sa­mat lai­min­lyön­nit vieläpä yhtä traa­gi­sin seu­rauk­sin.

Al­modó­var käyn­nistää elo­ku­van­sa nau­tit­ta­vas­ti ja saa muu­ta­mas­sa se­kun­nis­sa vuo­ro­pu­he­lun ja ku­van yh­dis­te­lyllä esi­tel­tyä fil­minsä kes­kei­set tee­mat. Al­ku­ku­vas­sa ryhmä nai­sia har­jaa ja huh­kii ul­ko­na tuu­les­sa. Ei kui­ten­kaan mat­to­ran­nal­la, vaan hau­taus­maal­la. Nai­set kuu­raa­vat vii­mei­siä le­po­si­jo­ja, men­neit­ten omais­ten­sa — ja tu­le­via omian­sa.

Sur­mia ja su­ku­ra­sit­tei­ta

Kuo­le­ma ja hau­ta­jai­set ovat Vol­ve­rin kes­keistä ku­vas­toa. Su­ru­ta­lo täyt­tyy mus­tien viuh­ko­jen su­hi­nas­ta ja sui­kat­tu­jen pos­ki­suuk­ko­jen muis­keis­ta. Fil­min ni­mi ku­vaa Car­men Mau­ran Ire­neä, jo­ka pa­laa men­nei­syy­den haa­mu­na avaa­maan su­vun nais­ten muis­to­jen port­te­ja ja sol­muun men­neitä sydä­miä.

Vaik­ka Vol­ver on ke­peätä, läm­mintä ja niin nai­sel­lis­ta Al­modó­va­ria, mu­kaan mah­tuu myös tap­po­ja ja tu­li­pa­lo­ja, rais­kauk­sia, ve­ri­siä veit­siä ja ruu­miin pii­lot­te­lua. Jän­ni­ty­se­le­men­teissään Vol­ver tas­sut­te­lee Hitch­coc­kin ja Clou­zot´n suu­ris­sa saap­pais­sa vähän puo­li­vil­lai­ses­ti, kuin kä­si­kir­joi­tus­ta tun­nol­li­ses­ti seu­ra­ten. Vaik­ka ase­tel­mat ovat tiuk­ko­ja ja kiin­ni jää­mi­nen uh­kaa, ei kat­so­ja juu­ri vai­vau­du jän­nittämään nais­ten puo­les­ta. Nämä ti­lan­teet kun on näh­ty niin mo­nes­ti en­nen­kin.

Rai­mun­dan yrit­te­liäi­syys ra­vin­to­la-a­lal­la jää ir­ral­li­sek­si ele­men­tik­si. Pysäyttävä het­ki oli­si voi­nut ol­la juh­lis­sa esi­tet­ty tee­ma­lau­lu (ää­nenä Est­rel­la Mo­ren­te). Jos­ta­kin syystä se vain ei lii­ku­ta siinä mää­rin kuin Cu­cur­ru­cu­cu elo­ku­vas­sa Pu­hu hä­nel­le (1999) Cae­ta­no Ve­lo­son esittämänä – tai edes Moon Ri­ver edel­li­sessä fil­missä Huo­no kas­va­tus. Jo­ka ei sekään ol­lut ai­van kär­kitöitä seu­ra­tes­saan sa­mo­ja la­tu­ja kuin al­ku-u­ran lois­ta­va In­to­hi­mon la­ki (1987).

Vol­ve­ris­sa ol­laan mo­nes­ti suur­ten het­kien kyn­nyk­sillä, mut­ta maa­li jää ta­voit­ta­mat­ta. Elo­ku­va hy­pis­te­lee ai­hei­taan vai­vau­tu­mat­ta kai­vau­tu­maan sy­vemmäl­le. Vaik­ka otok­set seu­raa­vat toi­siaan silmää lu­mo­ten ja hämä­ten, oh­jaa­jan teos­ten rank­kauk­ses­sa ko­ko­nai­suus jää jäl­keen sel­lai­sis­ta huip­putöistä kuin Kaik­ki äi­distä­ni, Pu­hu hä­nel­le tai Nai­sia her­mo­ro­mah­duk­sen par­taal­la.

Sil­ti Vol­ver kan­nat­taa kat­soa ihan sen ta­kia, kuin­ka Al­modó­var näyttää eri ikäi­set nai­set tyttö­sistä van­hoi­hin mum­moi­hin kes­kus­te­le­mas­sa kes­kenään, omin­ta­kei­si­na per­soo­nal­li­suuk­si­na, joil­la on kai­kil­la ta­ri­nan­sa, muis­ton­sa ja ai­nut­ker­tai­nen elämänsä. Can­ne­sis­sa tär­kein ymmär­ret­tiin, kun Cru­zin lisäk­si Vol­ve­rin vii­si muu­ta­kin nais­roo­lia nuo­rim­mas­ta van­him­paan sai par­haan näyt­te­lijän pal­kin­non. (HB)