Y­li­mie­lis­ten val­lan­pitä­jien pa­hin vi­hol­li­nen on osu­va huu­mo­ri. Jos Ar­to Ha­lo­sen ve­ri­tank­kau­sai­hei­nen hiih­to­do­ku­ment­ti oli lant­taa­ma­ton­ta myrk­kyä kaik­kein isän­maal­li­sim­mil­le men­nei­den vuo­si­kym­me­nien ja tot­ta kai myös ny­kypäivän ur­hei­lu­vai­kut­ta­jil­le, niin kyllä Isän­maal­li­sen mie­hen fik­tio on vielä la­maut­ta­vam­paa.

Huu­mo­ri on kaa­ta­nut dik­ta­tuu­re­ja, mut­ta ur­hei­lun do­ping voi ol­la ko­vem­pi pa­la. Isän­maal­li­nen mies te­kee kyllä par­haan­sa.

Se on tai­ten kir­joi­tet­tu al­ku­koh­taus­ta läh­tien, kun Kih­lo­vir­ran Sa­no­mien pai­nos­ta pois­tuu mies tietämättä tu­le­van uran­sa suun­taa. Nal­kut­ta­va hoi­toa­lan vai­mo saa mie­hen ”­luo­vut­ta­maan edes ver­ta”. Ve­ri osoit­tau­tuu niin sa­keak­si, että hä­nestä tehdään kaik­kien ur­hei­lu­his­to­riaa vähänkään tun­te­van mie­lestä ii­sal­me­lai­sel­ta näyttävän mie­hen toi­mes­ta kä­ve­levä ve­ri­pank­ki.

Näyt­te­lijät ot­ta­vat osuu­ten­sa niin su­ve­ree­nis­ti, että to­sielämän hah­mo­ja luul­ta­vas­ti kuu­mot­taa. Mu­ka­na on jo­pa sa­dan met­rin si­leän ky­see­na­lai­nen kuu­lui­suus, mai­to­poi­ka Ben John­son.

Ar­to Ha­lo­nen luul­ta­vas­ti kuu­li do­ku­ment­tiä teh­dessään niin pal­jon juo­ru­ja, että niitä jäi hyö­dyn­nettäväk­si. Tämä luo elo­ku­vaan tark­ka­silmäistöä au­tent­ti­suut­ta. Tuo­tan­to­ko­neis­to­kin toi­mii. Jär­vi­sen hiih­to­pi­pot, kar­va­ha­tut ja muu rek­vi­siit­taa ovat koh­dil­laan. Juo­daan van­hae­ti­ket­tistä 013:a (jo­ka oli tähän ai­kaan luk­sus­tuo­te voi­pa­ke­tin ta­paan), ul­ko­mail­la jo­pa Star­ka-pip­pu­ri­vot­kaa. Vain DDR:n Ra­de­ber­ger-o­lut puut­tuu.

Vaik­ka huu­mo­ri on tär­keää, ta­ka­na on synkkä vi­re. Ur­hei­lu ei ny­kyi­selläänkään ole mitään muu­ta kuin kylmää lii­ke­toi­min­taa, jos­sa ih­mi­sellä, ur­hei­li­jal­la tai avus­ta­jil­la ei lo­pul­ta ole mitään vä­liä. Myötä­tun­toa an­ne­taan vain sil­loin, kun se ede­saut­taa tu­le­vaa ra­han­te­koa.