Raadollisesta, mutta tyylikkäästi toteutetusta tietokonepelistä saa näemmä aikaan katsottavan toimintaelokuvan.
Raadollisesta, mutta tyylikkäästi toteutetusta tietokonepelistä saa näemmä aikaan katsottavan toimintaelokuvan. Tämä sillä varauksella, ettei ole kyllästynyt aikamoisiin mittapuihin meneviin asefetisismeihin, joita tämäkin edustaa.
Suomalaisvoimin kehitetty Max Payne –peli poikkeaa aika paljon elokuvasta, mutta fanit antanevat anteeksi. Peliä tuntemattomat puolestaan voivat ällistellä, kuinka toimintaelokuva voikaan kaikesta järjenvastaisuudestaan huolimatta tuntua viihteeltä. Äärimmäisen kovatempoinen ja väkivaltainen purskahdus pysyy ihmeen tyylitajuisena väkivallan ylistäjänä. Vaikka tapahtumat etenevät ripeästi, Max Payne on leikattu siten, että sen tempo ja kuvakulmien vaihtelu eivät saa keski-ikäistä katsojaa vaihtamaan huonetta.
Juontakin on: Max Payne etsii vaimonsa ja vauvansa murhaajaa. Tuloksettomien vuosien jälkeen jäljet vievät lääketeollisuuden hyllytettyyn projektiin, jolla on tarkoitus lisätä sotilaiden aggressiivisuutta. Ei mitenkään uusi idea, mutta kyse onkin siitä, miten tämä toteutetaan.
Kuvan tarkkuus jää suureksi pettymykseksi, kun ottaa huomioon, kuinka onnistunut BD-versio. Kuva toistuu pehmeästi ja sävyttömästi. Ääniraita puolestaan toimii, eikä innostu tuottamaan pelkkää painetta. Lopputekstien mukaan tässä on pelattu paljon ääninäyttelyllä, jolle voi kyllä nostaa hattua. Erityistä myönteistä huomiota voi kiinnittää musiikinkäyttöön. Päätön rave-jumputus ja matalalle viritetty hevimusiikki eivät soi ainkaan liiallisessa määrin kuten genren edustajissa yleensä. Ekstroissa kommenttiraita, 113 min. dokumenttia ja Digital Copy, jolla voi laillisesti tehdä katselukopion vaikkapa kannettavaan laitteeseen. (PS)