Ex-CIA-a­gent­ti Ste­ven Sea­gal vi­rittää ais­tin­sa ya­ku­zan taa­juuk­sil­le ja säntää To­kioon ojen­ta­maan ala­maail­maa van­han ka­mun­sa (Wil­liam Att­her­ton) pyynnöstä. Ya­ku­zas­ta on to­ki teh­ty mo­nin ver­roin hoh­dok­kaam­pia lef­fo­ja – tässä jo­pa pa­kol­li­nen sor­men uh­raus -koh­taus on to­teu­tet­tu pon­net­to­mas­ti – mut­ta Sea­ga­lin vii­meai­ko­jen elo­ku­vien jou­kos­ta tämä erot­tuu vai­vat­ta eduk­seen.

Kaik­ki mie­hen tun­nus­mer­kit ru­sen­tu­via lui­ta ja yläo­sat­to­mia tyttöjä myö­ten ovat mu­ka­na ja ta­ri­na­kin on mil­tei mie­lekäs, jo­ten pe­rin toi­mi­vas­ta nos­tal­giat­ri­pistä tässä on ky­se. Ja se mikä me­ne­tetään toi­min­nan köm­pe­lyy­tenä kor­va­taan hil­pey­tenä: pe­ti­puu­hat su­ju­vat yhtä vai­val­loi­ses­ti kuin ka­hi­noin­ti­kin ja nai­systävä saa lah­jak­si geis­ho­jen hius­lait­teen saa­te­sa­noin “tämä muis­tut­ti mi­nua si­nus­ta”. Ko­vuu­sas­tei­kol­la tämä on kuu­den se­kun­nin ka­nan­mu­na.