Nostalginen manserock-elokuva panee katsojan miettimään muistoja kolmenkymmenen vuoden takaa.
Nostalginen manserock-elokuva panee katsojan miettimään muistoja kolmenkymmenen vuoden takaa. Itse en voi välttää Eppu Normaalin haastattelua ennen Raahen Nätterporin keikkaa. Bändi veti peräti pienen ravintolan täyteen, kun Agents & Topi Sorsakoski sai tässä vaiheessa seitsemän maksavaa asiakasta. Maximun Jee & Jee oli vain kaunis muisto, ja Martti Syrjä veti hirveät pultit, kun kritisoin viisi vuotta jatkunutta Dire Straits –apinointia.
Vielä kesällä 79 soi Eppu Normaalin kakkos-LP ja oululaisen Ramblersin esikoinen. CCR, Who ja Ramones –vaikutteineen Syrjän veljekset saivat aikaan mainion synteesin basisti Mikko Saarelan tehdessä tyylikkäitä sanoituksia. Kaikki kunnia Kirsi Kunnakselle, mutta Martti-poika joutui tämän jälkeen turvautumaan köyhän miehen juicelaiseen retkemme/hetkemme-riimittelyyn ja ikävä kyllä Pantse Syrjä oppi soittamaan. Hyvin tuntui Suomen kansalle uppoavan. Hyvä, että joku tienaa rokkia tekemällä tässäkin maassa.
Maailma muuttuu: Tamperekin on nykyään kokoomuslainen kaupunki. Mutta ei sosiaalidemokraatteja olisi tämäkään kaupunki enempää kestänyt. Liika valta on kuin muoti, joksi Eppu Normaali muuttui.
Ohjaaja Timo Koivusalo on sopiva mies porilaisena kuvaamaan härmärokkia. Kauniaislaisen koulukiusaamisen perinteen vaalija sanoisi hänen poikkeavan toisesta porilaisesta ohjaajasuuruudesta Visa Mäkisestä vain siten, että Koivusalolla oli budjetti. Vertaus liioittelee, vaikka Koivusalon elokuvat muistuttavat hieman etelämpää siinneitä Vares-romaaneja ja –elokuvia: kohokohdat ovat mainioita ja saavat nauramaan, mutta kokonaisuus on kehno ja naiivi.
Koivusalon kunniaksi on kuitenkin sanottava, että hän on, toisin kuin kriitikkonsa, hyväntahtoinen ja joviaali ammattilainen. Elokuvan loppu saa hyvälle tuulellea ja antaa elämäniloisen vaikutelman, mikä on aikamoinen saavutus nykyelokuvassa, saati kotimaisessa.
Ajankuvaus on hallussa, ja alun aikaleikkaus kuplavolkkarin ja valinta-Alkon välityksellä jopa luovaa. Pintista ei tosin missään juotu olutta: vanhaa kunnon rypylätuoppia olisi voitu hyödyntää aikansa merkkijuomien tapaan.
Elokuva on myöskin nimetty mielestäni antimanselaisesti. Eiköhän se ole manserokkia eikä –rockia. Niin kuin Stadissa oli biisi ja Tampereella piisi.
Jääkiekkoon liittyvät anekdootit puolestaan toimivat erinomaisesti. Sekin on hienoa, että Lokomon duunariporukkaa kuvataan tarvittavalla lämmöllä. Stadilaista duunarielokuvaa on kaiketi tehty viime aikoina. En tosin tähän hätään muista yhtään.
Elokuvan pääpari (Reino Nordin, Malla Malmivaara) suoriutuu musiikkielokuvaan ympätystä, pakollisesta ja vaikeasta rakkaustarinastaan alkukangertelun jälkeen kohtalaisesti, mutta sivuosat vievät suurimman huomion. Martti Syrjä on Jyrki Boy –portsarina suorastaan loistava, Jussi Lampi tekee täysin uskottavan jokaisen duunarijengin voimamiehen ja Heikki Silvennoinen muuttuu viinaanmeneväksi metallimieheksi rutiinisuorituksellaankin. Yllättäen Tapio Liinoja tekee yhden uransa parhaista rooleistaan komisario Pepponena.
Yksi on joukosta poissa: Kari Peitsamo. Hän oli minulle kaikkein läheisin manserokin tekijä. Mutta hän taisikin olla Nokialta.
Kaksi Kasevan ja yksi Alwari Tuohitorven biisi olisi myös sopinut mukaan.
Laadukas kuva ja ääni. BD:lle poikkeuksellisesti ääniraita soi PCM:nä. Ratkaisu tuntuu toimivan siinä tärkeimmässä eli musiikki soi autenttisen oloisesti. Ekstroissa 64 min. dokumentti, kaksi traileria ja musiikkivideo. (PS)