Härmä 1800-lu­vun puo­livä­lissä. Vä­li­ta­lon esi­kois­poi­ka Es­ko ei pe­rikään isänsä ti­luk­sia, jo­ten hän ot­taa ne vä­ki­sin. Reh­ti pik­ku­ve­li Mat­ti ei vää­ryyttä siedä. Härmän ku­nin­kaa­na Es­kol­la on sil­ti yli­voi­ma ja selkä­ran­ga­ton ni­mis­mies­kin puo­lel­laan. Kun Ma­tin lem­mi­tystä Ai­nos­ta on vaa­ras­sa tul­la Es­kon mor­sian ap­piu­kon vel­ko­jen kuit­taa­mi­sek­si, on mie­hen toi­mit­ta­va en­nen kuin on liian myöhäistä.

Tau­no Pa­lon Isoo-Ant­ti, Yrjö Kan­to­nie­men Ran­nanjär­vi ja Ka­ler­vo Nis­silän Ans­sin Juk­ka ovat elo­ku­vien iki­muis­toi­sim­mat poh­ja­lai­set puuk­ko­junk­ka­rit. Le­gen­dois­ta ot­taa nyt mit­taa par­haa­seen roo­liin­sa yltävä Mik­ko Lep­pi­lam­pi hä­jyistä häi­jyimpänä JP Sii­lin on­nis­tu­nees­sa Härmä-e­lo­ku­vas­sa.

La­ji­tyyp­pipäi­vi­tyk­senä Härmän lä­hin su­ku­lais­fil­mi on Il­ma­ri Un­hon ja Art­tu­ri Lai­ti­sen klas­sik­ko Härmästä poi­kia kym­me­nen (1950), jo­ka se­kin oli jo ot­ta­nut mal­lia suo­si­tuis­ta ame­rik­ka­lai­sis­ta län­ne­ne­lo­ku­vis­ta. Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja JP Sii­li se­koit­taa poh­ja­lai­swes­ter­ninsä ai­hioon myös Sam Pec­kin­pa­hin Pat Gar­ret­tia ja Bil­ly the Ki­dia (1973) sekä maus­teek­si spa­get­tiwes­ter­nien elämää suu­rem­paa uh­maa ja kar­ri­koi­vaa jul­muut­ta.

Kun kei­tok­ses­sa mu­hii kiel­let­tyä rak­kaut­ta, ti­lan­pe­ri­mys­pul­mia, mur­hia, pe­tok­sia ja luo­pio she­rif­fin­vas­ti­ne­ki, ei ko­ko­nai­suu­den us­koi­si toi­mi­van ai­na­kaan suo­ma­lais­mai­se­mis­sa. Mut­ta juu­ri siellä se toi­mii. Ja ko­meas­ti.

Hä­jy-ta­ri­nois­sa on ai­na kesä ja niin Härmässä­kin – ruo­ho vi­hertää jo­pa luon­not­to­man kirk­kaa­na. Ku­vaa­ja Ja­ni Kum­pu­lai­nen seu­raa Härmästä poi­kia kym­me­nen tal­tioi­neen Ei­no Hei­non ja­lanjäl­jissä pit­kin Poh­jan­maa­ta. Kum­pu­lai­sen otok­sis­sa vil­li luon­to elää, he­vos­vau­nut kiitävät ja il­mas­sa on vä­ki­val­lan pur­kau­tu­mi­sen uh­ka kuin uk­kos­pil­vi myrs­kyn edellä.

Oh­jaa­ja ja ku­vaa­ja ovat va­lin­neet puo­li­do­ku­men­taa­ri­sen tyy­lin, jos­sa imp­res­sio­nis­ti­nen kä­si­va­ra­ka­me­ra saa ryh­tiä tark­kaan mie­ti­tyistä ku­va­ra­jauk­sis­ta ja Alek­si Raijn leik­kauk­ses­ta. Il­ma­vuus ja ka­me­ran näyt­te­lijöitä pal­ve­le­va, jous­ta­va myötäi­ly var­mis­ta­vat, et­tei Härmästä yli kak­si­tun­ti­se­na­kaan tu­le liian ras­kas­ta.

Myöskään Mik­ko Lep­pi­lam­men suur­roo­li saa­ta­nal­li­se­na pa­hik­se­na ei vai­ku­ta yli­lyön­niltä. Näyt­te­lijä pys­tyi­si hä­jy­ku­nin­kaa­na tui­mal­la kat­seel­laan polt­ta­maan reiän niin fil­miin kuin di­gi­taa­li­ko­pioon­kin. Lep­pi­lam­pi on vii­mei­sillä elo­ku­vil­laan ka­ris­ta­nut har­teil­taan kau­niin po­jan mant­te­lin (ehkä siirtä­nyt sen Lau­ri Til­ka­sel­le). Näyt­te­lijä re­vit­te­lee nyt sekä roh­keas­ti että hal­li­tus­ti niin nilk­kien kuin myyt­tis­ten pa­his­ten roo­leis­sa. Ka­ris­maat­ti­nen suo­ri­tus Härmän hä­jynä on kan­sainvä­listä luok­kaa ja tuo mie­leen niin De Ni­ron kuin Nic­hol­so­nin.

Lep­pi­lam­men vas­ta­voi­ma­na Lau­ri Til­ka­nen hoi­taa tont­tin­sa eri­no­mai­ses­ti kun­nol­li­se­na Mat­ti-vel­jenä. Ka­me­ra ra­kas­taa näitä uu­den suo­mi­fil­min suu­rim­pia hur­mu­rei­ta. On­nek­si Til­ka­nen ja Lep­pi­lam­pi osaa­vat myös näy­tellä. He heittäy­tyvät Sii­lin hur­jim­pien­kin ideoi­den vietä­vik­si sel­lai­sel­la pa­lol­la, että pai­koit­tai­nen ra­ken­teel­li­nen hor­jah­te­lu ja tv-sar­ja­mai­set juo­nen­kul­je­tuk­set unoh­taa. (Tar­koi­tan pi­haan aja­via hah­mo­ja, jot­ka ker­to­vat uu­ti­se­na jon­kin kes­kei­sen kään­teen.) Vuo­ro­pu­he­lu on ta­sa­pai­nos­sa mui­den ker­ron­nan ele­ment­tien kans­sa. Härmän mur­re­kie­li on eri­tyi­nen ilon ai­he, ri­kas­ta pidät­tyvässä täsmäl­li­syy­dessään.

Tum­mien hä­jy­mies­ten rin­nal­la vaa­lea Pa­me­la To­la saa val­ko­kan­ga­sai­kaa run­saas­ti. Vä­ki­val­tai­nen kos­to­ta­ri­na on sil­ti poi­ka­mai­nen fan­ta­sia. Härmässä To­la jää ko­ris­teel­li­sen pit­ki­ne vaa­lei­ne hiuk­si­neen 50-lu­vun Härmästä poi­kia kym­me­nen -k­las­si­kon Hilk­ka He­linän ta­voin vain ro­man­tii­kan koh­teek­si. Ei au­ta, vaik­ka Ai­noon on päi­vi­tys­ver­sion va­pau­del­la lii­tet­ty fe­mi­nis­ti­siä­kin pai­no­tuk­sia. Hää­koh­tauk­ses­sa Ai­no jää näyttä­vi­ne mor­siusk­ruu­nui­neen­kin ko­vin si­vuun, huo­mion vievän vä­rikkään rek­vi­siit­tan­sa var­joon.

Sen si­jaan ta­sa­ve­roi­sek­si mies­ten, poi­kien­sa, rin­nal­le ko­hoaa äi­tiä esittävän Le­na Me­riläi­sen traa­gi­nen hah­mo. Vä­li­ta­lon emäntä osoit­taa, et­tei Poh­jan­maal­la vii­saus asu ai­na edes van­hois­sa nai­sis­sa. Mies­ten si­vu­roo­leis­ta pä­te­vin on Aku Hir­vi­nie­mi, vaik­ka hah­mon lo­jaa­li­suus Ma­til­le jää suu­rem­min poh­jus­ta­mat­ta. Il­met­ty hä­jy Ee­ro Mi­lo­noff on vähällä käytöllä, ai­na­kin rep­liik­kien suh­teen. Es­ko Sal­mi­sen van­hal­ta isännältä odo­tin enemmän, vaik­ka ta­lon­vah­din­vaih­to on­kin traa­gi­nen.

Mo­nen uu­swes­ter­nin ta­voin kon­na­jouk­koon on ri­po­tel­tu myös nuo­ria or­po­poi­kia. Si­vus­ta­kat­so­mi­sen si­jaan heistä oli­si voi­nut nous­ta jon­kin­lai­nen sil­minnä­kijän oma­tun­to. Ehkä Härmä kak­ko­ses­sa, sillä nyt nuo­ru­kai­set jäävät ko­ris­teik­si.

Yh­teis­kun­nal­li­nen ase­tel­ma ei Härmässä piir­ry niin selvänä kuin Un­hon hä­jy­fil­missä. Uu­si elo­ku­va on vas­ta­koh­dis­ta (kör­tit/hä­jyt) voi­man­sa saa­nut­ta edeskäypää ta­sai­sem­pi, laa­ja ja au­kee kuin Poh­jan­maa. Ti­mo Koi­vu­sa­lon epook­kien lat­tean ku­vit­ta­vuu­den Härmä sil­ti selättää lä­hes moll­ber­gi­lai­sel­la rou­heu­del­la ja si­vuo­sien tuo­reil­la kas­voil­la. Lo­pun kak­sin­tais­to­vyö­ry­tyk­sessä on jo ai­mo an­nos Un­hon hä­jye­lo­ku­van kört­tihäi­den tai sa­man fil­min Pout­tu­lan ta­lon hä­vi­tyk­sen hur­juut­ta.

Härmän ko­ko ko­meus on syn­ty­nyt run­saal­la puo­lel­la­tois­ta mil­joo­nal­la. Se on saa­vu­tus. JP Sii­lin ai­na kun­nian­hi­moi­set, jos­kus suu­ruu­den­hul­lut vi­siot to­teu­tu­vat nyt ihan­teel­li­sel­la ta­val­la. Härmä on sar­vi­neen ja ham­pai­neen se rei­lus­ti ko­ti­mai­nen gen­re-e­lo­ku­va, jon­ka te­kijäk­si Sii­li on syn­ty­nyt. (HB)