Härmä 1800-luvun puolivälissä.
Härmä 1800-luvun puolivälissä. Välitalon esikoispoika Esko ei perikään isänsä tiluksia, joten hän ottaa ne väkisin. Rehti pikkuveli Matti ei vääryyttä siedä. Härmän kuninkaana Eskolla on silti ylivoima ja selkärangaton nimismieskin puolellaan. Kun Matin lemmitystä Ainosta on vaarassa tulla Eskon morsian appiukon velkojen kuittaamiseksi, on miehen toimittava ennen kuin on liian myöhäistä.
Tauno Palon Isoo-Antti, Yrjö Kantoniemen Rannanjärvi ja Kalervo Nissilän Anssin Jukka ovat elokuvien ikimuistoisimmat pohjalaiset puukkojunkkarit. Legendoista ottaa nyt mittaa parhaaseen rooliinsa yltävä Mikko Leppilampi häjyistä häijyimpänä JP Siilin onnistuneessa Härmä-elokuvassa.
Lajityyppipäivityksenä Härmän lähin sukulaisfilmi on Ilmari Unhon ja Artturi Laitisen klassikko Härmästä poikia kymmenen (1950), joka sekin oli jo ottanut mallia suosituista amerikkalaisista lännenelokuvista. Ohjaaja-käsikirjoittaja JP Siili sekoittaa pohjalaiswesterninsä aihioon myös Sam Peckinpahin Pat Garrettia ja Billy the Kidia (1973) sekä mausteeksi spagettiwesternien elämää suurempaa uhmaa ja karrikoivaa julmuutta.
Kun keitoksessa muhii kiellettyä rakkautta, tilanperimyspulmia, murhia, petoksia ja luopio sheriffinvastineki, ei kokonaisuuden uskoisi toimivan ainakaan suomalaismaisemissa. Mutta juuri siellä se toimii. Ja komeasti.
Häjy-tarinoissa on aina kesä ja niin Härmässäkin – ruoho vihertää jopa luonnottoman kirkkaana. Kuvaaja Jani Kumpulainen seuraa Härmästä poikia kymmenen taltioineen Eino Heinon jalanjäljissä pitkin Pohjanmaata. Kumpulaisen otoksissa villi luonto elää, hevosvaunut kiitävät ja ilmassa on väkivallan purkautumisen uhka kuin ukkospilvi myrskyn edellä.
Ohjaaja ja kuvaaja ovat valinneet puolidokumentaarisen tyylin, jossa impressionistinen käsivarakamera saa ryhtiä tarkkaan mietityistä kuvarajauksista ja Aleksi Raijn leikkauksesta. Ilmavuus ja kameran näyttelijöitä palveleva, joustava myötäily varmistavat, ettei Härmästä yli kaksituntisenakaan tule liian raskasta.
Myöskään Mikko Leppilammen suurrooli saatanallisena pahiksena ei vaikuta ylilyönniltä. Näyttelijä pystyisi häjykuninkaana tuimalla katseellaan polttamaan reiän niin filmiin kuin digitaalikopioonkin. Leppilampi on viimeisillä elokuvillaan karistanut harteiltaan kauniin pojan manttelin (ehkä siirtänyt sen Lauri Tilkaselle). Näyttelijä revittelee nyt sekä rohkeasti että hallitusti niin nilkkien kuin myyttisten pahisten rooleissa. Karismaattinen suoritus Härmän häjynä on kansainvälistä luokkaa ja tuo mieleen niin De Niron kuin Nicholsonin.
Leppilammen vastavoimana Lauri Tilkanen hoitaa tonttinsa erinomaisesti kunnollisena Matti-veljenä. Kamera rakastaa näitä uuden suomifilmin suurimpia hurmureita. Onneksi Tilkanen ja Leppilampi osaavat myös näytellä. He heittäytyvät Siilin hurjimpienkin ideoiden vietäviksi sellaisella palolla, että paikoittainen rakenteellinen horjahtelu ja tv-sarjamaiset juonenkuljetukset unohtaa. (Tarkoitan pihaan ajavia hahmoja, jotka kertovat uutisena jonkin keskeisen käänteen.) Vuoropuhelu on tasapainossa muiden kerronnan elementtien kanssa. Härmän murrekieli on erityinen ilon aihe, rikasta pidättyvässä täsmällisyydessään.
Tummien häjymiesten rinnalla vaalea Pamela Tola saa valkokangasaikaa runsaasti. Väkivaltainen kostotarina on silti poikamainen fantasia. Härmässä Tola jää koristeellisen pitkine vaaleine hiuksineen 50-luvun Härmästä poikia kymmenen -klassikon Hilkka Helinän tavoin vain romantiikan kohteeksi. Ei auta, vaikka Ainoon on päivitysversion vapaudella liitetty feministisiäkin painotuksia. Hääkohtauksessa Aino jää näyttävine morsiuskruunuineenkin kovin sivuun, huomion vievän värikkään rekvisiittansa varjoon.
Sen sijaan tasaveroiseksi miesten, poikiensa, rinnalle kohoaa äitiä esittävän Lena Meriläisen traaginen hahmo. Välitalon emäntä osoittaa, ettei Pohjanmaalla viisaus asu aina edes vanhoissa naisissa. Miesten sivurooleista pätevin on Aku Hirviniemi, vaikka hahmon lojaalisuus Matille jää suuremmin pohjustamatta. Ilmetty häjy Eero Milonoff on vähällä käytöllä, ainakin repliikkien suhteen. Esko Salmisen vanhalta isännältä odotin enemmän, vaikka talonvahdinvaihto onkin traaginen.
Monen uuswesternin tavoin konnajoukkoon on ripoteltu myös nuoria orpopoikia. Sivustakatsomisen sijaan heistä olisi voinut nousta jonkinlainen silminnäkijän omatunto. Ehkä Härmä kakkosessa, sillä nyt nuorukaiset jäävät koristeiksi.
Yhteiskunnallinen asetelma ei Härmässä piirry niin selvänä kuin Unhon häjyfilmissä. Uusi elokuva on vastakohdista (körtit/häjyt) voimansa saanutta edeskäypää tasaisempi, laaja ja aukee kuin Pohjanmaa. Timo Koivusalon epookkien lattean kuvittavuuden Härmä silti selättää lähes mollbergilaisella rouheudella ja sivuosien tuoreilla kasvoilla. Lopun kaksintaistovyörytyksessä on jo aimo annos Unhon häjyelokuvan körttihäiden tai saman filmin Pouttulan talon hävityksen hurjuutta.
Härmän koko komeus on syntynyt runsaalla puolellatoista miljoonalla. Se on saavutus. JP Siilin aina kunnianhimoiset, joskus suuruudenhullut visiot toteutuvat nyt ihanteellisella tavalla. Härmä on sarvineen ja hampaineen se reilusti kotimainen genre-elokuva, jonka tekijäksi Siili on syntynyt. (HB)