Ihmissuhteista kirjoittaminen tai niistä kertovien elokuvien ohjaus ei hevin onnistu, jos ei ole elämänkokemusta.
Ihmissuhteista kirjoittaminen tai niistä kertovien elokuvien ohjaus ei hevin onnistu, jos ei ole elämänkokemusta. Pitää tietää ihmissuhteiden kaaret ja elää arkea, eikä mitään unelmahöttöä. Anna-Leena Härköseltä tämä käy. Hänen kirjoissaan käsitellään psykologisesti arkoja aiheita, mutta elävää elämää noudatellen harmaissa on sävyjä ja huumorikin kukkii.
Elokuvan ja teatterin kokemuksista ehkä johtuu, että kirjailijan romaanit kääntyvät aika mukavasti elokuvaksi. Ei kiitos on siitä hyvä esimerkki. Se kertoo perhe-elämän arkipäiväistyessä kehittyvästä paradoksista: kaikki hellyys ja huomio on annettu lapsille ja lemmikeille. Kun lapset lentävät pesästä, huomion kohteeksi pääsevät iPad ja Yle Areena porno- ja deittisivustoista puhumattakaan. Puolisolle tuppaa jäämään pelkät rippeet.
Yleensä huomio kiinnittyy seksiä vinkuvaan mieheen. Härköselle ja elokuvantekijöille voi antaa kiitosta siitä, että he kertovat saman ongelman koskevan myös naista.
Katsoin elokuvan juuri ennen kuin uutisoitiin tämän pääsevän kansainväliseen levitykseen. Aihepiiri on maasta ja kulttuurista riippumatta kaikille tuttu, joten onnea matkaan.
Laadukas kuva ja ääniraita. Jazzin runsas käyttö à la Timo Lassy ansaitsee erityismaininnan. Ekstroissa yhdeksän minuuttia poistettuja kohtauksia, musiikkivideo, tiiseri, traileri ja tuotantokuvia. (PS)