Hel­la Wuo­li­jo­ki! Niin ko­mea ni­mi, että jol­lei sitä oli­si ole­mas­sa, se oli­si pitä­nyt kek­siä – näy­telmään, ro­maa­niin tai elo­ku­vaan. Vii­me so­dan mo­lem­min puo­lin Wuo­li­jo­ki oli kan­sainvä­li­sim­piä tai­tei­li­joi­tam­me, kar­ta­non­rou­va ja bis­nes­nai­nen. Kiis­tel­tynä hah­mo­na hän toi­mi rau­han­neu­vot­te­li­ja­na, mut­ta jou­tui van­ki­laan maan­pe­tok­ses­ta syy­tet­tynä. So­dan jäl­keen Wuo­li­joes­ta tu­li kan­sa­ne­dus­ta­ja ja Yleis­ra­dion pää­joh­ta­ja.

U­noh­tu­ma­ton Wuo­li­jo­ki on Nis­ka­vuo­ri-näy­tel­mien kir­joit­ta­ja­na. Juu­ra­kon Hul­dan poh­jal­ta Yh­dys­val­lois­sa teh­tiin elo­ku­va Far­ma­rin tytär (1947), jos­ta Lo­ret­ta Young voit­ti pääo­sa-Os­ca­rin. Vielä 1960-lu­vul­la Ame­ri­kois­sa teh­tiin tv-sar­ja Tyttö tu­li ta­loon Wuo­li­joen ai­hees­ta.

Mi­ten hie­non elo­ku­van Vi­ros­sa 1886 syn­ty­neen ja Hel­sin­gissä 1954 kuol­leen merk­ki­nai­sen ta­pah­tu­ma­rik­kaas­ta elämästä sai­si­kaan. Wuo­li­jo­ki oli suu­ren­moi­nen esi­merk­ki var­hai­ses­ta fe­mi­nis­tistä, jo­ka ei vähästä lan­nis­tu eikä pal­jos­ta­kaan.

Jus­si Rau­ta­nie­men rau­tai­sel­la am­mat­ti­tai­dol­la koos­ta­ma Hel­la W -e­lo­ku­van mai­nost­rai­le­ri lu­paa pal­jon. Se kerää kah­teen mi­nuut­tiin Ju­ha Wuo­li­joen oh­jaa­man fil­min an­siot. Pe­ter Flinc­ken­ber­gin sä­vykäs ku­vaus ja Ka­ri Kan­kaanpään huo­le­kas la­vas­tus­pa­nos herättävät hen­kiin lä­hi­his­to­rian ai­ka­kau­den, ark­ki­teh­tuu­rin ja muo­dit. Ku­va­kul­mat ja näyt­te­lijöi­den ase­moin­nit ovat dra­maat­ti­sia ja otos­ten edi­toin­nis­sa nä­kyy vä­ke­viä rin­nas­tuk­sia pa­rem­man väen pi­dois­ta an­keaan van­keu­teen, voi­ton het­kistä ris­ti­rii­toi­hin ja epäi­lyk­siin. Ly­hyt trai­le­ri si­joit­taa tär­keät hen­kilöt, Hel­lan ja Vap­pu-tyttä­ren, kes­kei­sel­le pai­kal­le kat­so­jil­le tar­jot­ta­vaan ih­mi­sen­ko­koi­seen ta­ri­naan so­dan, kan­sainvä­li­sen po­li­tii­kan, ra­han ja tai­teen pyör­tei­siin.

Val­miis­sa elo­ku­vas­sa tuo ta­ri­na hä­viää il­maan. Ker­to­mus Hel­las­ta ka­toaa pysäh­te­levän ku­vit­ta­mi­sen ja pat­sas­te­le­viin asen­toi­hin van­git­tu­jen näyt­te­lijöi­den sel­kien taak­se. Epäi­lyk­sen het­killä te­kijät kal­lis­ta­vat ku­van tai­teel­li­ses­ti viis­toon. Jän­ni­tystä vi­ri­tetään kul­jet­ta­mal­la näyt­te­lijöitä hi­das­te­tus­ti tip­top-a­suis­sa täsmä­la­vas­teis­sa.

Kai­ken sälän kes­kellä Tii­na Weckströ­min lu­ja tul­kin­ta Hel­la­na sekä Mat­lee­na Kuus­nie­men yhtä ai­kaa äi­dil­leen kat­ke­ra ja tätä ihai­le­va Vap­pu huk­ku­vat rek­vi­sii­tan ja kar­ta­noe­poo­kin al­le. Va­pun ker­to­janääntä käy­tetään sat­tu­man­va­rai­ses­ti, puut­tei­den paik­kaa­ja­na.

Wuo­li­joen kar­ta­non merk­ki­vie­raat, John Reed ja Ber­tolt Brecht, kui­ta­taan mai­nin­noil­la. De­sant­ti Kert­tu Nuor­te­vas­ta ei saa­da esiin sel­lais­ta, mitä ei teh­ty pa­rem­min Don­ne­rin Kuu­lus­te­lus­sa (2009). Han­nu-Pek­ka Björk­ma­nin hah­mo vi­ha­mie­li­senä Val­pon urk­ki­ja­na ei riitä vas­ta­voi­mak­si ko­ko elo­ku­van pi­tuu­del­ta. Hie­no­jen näyt­te­lijöi­den pa­ri­työs­ken­te­ly vain väläyttää hen­kien tais­toa kuu­lus­te­lu­jak­sois­sa.

Ju­ha Wuo­li­jo­ki ei saa mieltä run­sau­den­pu­las­ta kär­sivään ai­hee­seen. Hel­lan tai­teel­li­sen uran lä­pi­juok­su on pet­ty­mys. Kir­joi­tus­ko­neen na­put­te­lus­ta siir­rytään suo­raan en­si-il­taan. Le­gen­daa­ri­sen teat­te­ri­joh­ta­ja Ei­no Sal­me­lai­sen hah­mos­sa Pirk­ka-Pek­ka Pe­te­liuk­sel­la on otet­ta, mut­ta hah­mo saa vain vi­lah­taa.

Har­ri Ylö­nen leik­kaa otok­sia te­hok­kaas­ti koh­taus­ten vä­lissä ja nii­den sisällä. So­pu­pe­li Flinc­ken­ber­gin ka­me­ran kans­sa tuot­taa het­kittäin abst­rak­te­ja huo­mioi­ta, Hel­lan mie­len­liik­kei­den hah­mo­tu­sy­ri­tyk­siä. Sil­ti elo­ku­van koh­de ja jo­pa tar­koi­tus jäävät ar­voi­tuk­sik­si. Oli­si suo­nut Weckströ­min Hel­lan pidä­tel­lyn päättäväi­syy­den jouk­koon vähän sitä räis­kettä, jo­ka sai Wuo­li­joen rik­ko­maan Län­nen lo­ka­rin le­vyn Nii­lo Tar­vajär­ven ra­dio-oh­jel­mas­sa. Ja mitä fil­millä ha­lu­taan sa­noa?

Erk­ki Tuo­mio­jan kir­jas­sa Häiväh­dys purp­pu­raa (Tam­mi 2006) Ber­tolt Brecht ku­vai­lee Wuo­li­jo­kea ener­gi­sek­si, ke­vyek­si ja täsmäl­li­sek­si. Missä se fil­missä nä­kyy? Oh­jaa­ja on Hel­lan puo­li­son su­kua, mut­ta lä­hel­le ai­het­taan hän pää­see vain lai­naa­mal­la suo­mi­fil­mipät­kiä. Rat­kai­su on amatöö­rimäi­nen, mut­ta kun Nis­ka­vuo­ren Lo­vii­sa, lois­ta­va Em­ma Väänä­nen, ru­koi­lee lä­hi­ku­vas­sa ”An­na mi­nul­le­kin hiu­kan rak­kaut­ta”, sisältää se kieh­to­van väit­teen sa­la­tus­ta Hel­las­ta, jo­ka il­men­tyi­si vain hä­nen tai­teen­sa kaut­ta.

Näyttävä, puol­ta­tois­ta tun­tiaan pi­temmältä tun­tu­va Hel­la W ei yllä sik­si kai­va­tuk­si ko­ti­mai­sek­si suur­nai­se­lo­ku­vak­si. Pot­ret­ti jää muo­to­puo­lek­si. Wuo­li­joen so­ta­vai­hei­den ir­to­pa­la­sis­ta ei kat­so­ja saa koo­tuk­si edes mo­ni­mie­listä, eri pers­pek­tii­veistä lä­hes­tyvää, ku­bis­ti­sek­si loh­kot­tua ko­ko­var­ta­lo­ku­vaa. Osaa­vien te­kijöi­den puu­hak­kuus suol­taa val­ko­kan­kaal­le vain fil­mil­listä rans­ka­lais­ta vii­vaa: sitä, tätä ja hiu­kan tuo­ta­kin. Elo­ku­va liik­kuu, mut­tei lii­ku­ta.

Kä­sittämätöntä, että Hel­la W on mer­kit­ty fik­sun ja terävä­kynäi­sen Ou­ti Nyytäjän ni­miin. Ehkä ter­mi ”al­ku­peräiskä­si­kir­joi­tus” ker­too jo­tain? Po­jat­ko, nuo mai­niot sc­ript doc­to­rit, me­nivät pi­laa­maan hyvän ju­tun? (HB)