Ta­ko­rau­tai­sen lak­rit­si­la­ku­mai­sis­ta vis­tois­taan tun­ne­tun Tim Bur­to­nin otan­ta Roald Dah­lin kuu­lui­sas­ta las­ten­sa­dus­ta täyttää odo­tuk­set. Selkä­piitään myö­ten ai­to pik­ku­poi­ka (hyvä Fred­die High­mo­re) löytää kää­re­pa­pe­ris­ta maa­gi­sen kul­tai­sen li­pun, jol­la pää­see tu­tus­tu­maan sa­la­peräi­sen suk­laa­teh­taan si­suk­siin. Tun­nel­ma on seik­kai­lul­li­sen pidät­te­lemätön, ta­ri­nan sydän le­pat­taa lap­se­no­mai­ses­ti pai­kal­laan ja vi­suaa­leil­taan elo­ku­va on mai­nion malt­ta­ma­ton.

Ta­ri­nan bur­ton­vil­le­mai­sen kau­pun­gin eks­te­riöö­rit ja pik­ku­po­jan ko­ti on luon­neh­dit­tu upeas­ti, mut­ta yllättäen suk­laa­teh­taan eri­kois­te­hos­teet jättävät kylmäk­si siinä missä vuo­den 1971 klas­si­ko­ver­sion puh­toi­sen sa­tu­mai­nen ku­vas­to ihas­tut­ti vas­taan­sa­no­mat­ta. Suk­laa­pu­tous on ehkä tässä ai­dom­man näköi­nen kuin edel­li­sessä fil­ma­ti­soin­nis­sa, mut­ta muu­toin at­so-vä­rit ku­ris­ta­vat aiem­min sa­tu­mais­ta tun­nel­maa.

Jo­pa koh­dey­leisö il­moit­taa spon­taa­nis­ti, että pitää Ge­ne Wil­de­rin klas­sik­ko­ver­sios­ta enemmän — en­nen kaik­kea sik­si että nyt pääo­san suk­laa­teh­tai­li­ja on enemmän ou­to ja kylmä kuin haus­ka ja hul­lun­ku­ri­nen. Ta­ri­nan as­kel­mer­kit me­nevät nyt pitkäl­ti yk­siin edel­li­sen ver­sion kans­sa, mut­ta eivät täy­sin. Eivät var­sin­kaan lo­pus­sa. Tässä Roald Dah­lin pe­ri­kun­nal­la oli kuu­lem­ma va­paat kä­det, jo­ten ehkäpä lop­pu­tu­los on lä­hempänä kir­jai­li­jan toi­vei­ta. Elo­ku­va­na tämä on kel­po sa­tu, mut­ta kui­ten­kin tur­han kei­no­ma­keu­tet­tu.