L.M. Al­cot­tin klas­sik­ko­ro­maa­nin (1868) uu­si fil­ma­ti­soin­ti luo mo­der­nin pe­rio­did­raa­man, jo­ka tun­tuu us­kol­li­sel­ta mo­lem­mil­le ai­ka­kau­sil­le. Vi­suaa­li­ses­ti pa­kah­dut­ta­van kau­nis ja mah­dot­to­man huo­li­tel­tu elo­ku­va kul­jet­taa neljän lä­hes isättömän vaan ei kom­pas­sit­to­man tytön ta­ri­noi­ta hengäs­tyttävällä tah­dil­la.

Il­man ta­ri­nan tun­te­mus­ta en­na­kol­ta elo­ku­va vaa­tii kat­so­jal­taan pal­jon: huo­mio ei saa her­paan­tua het­kek­sikään tai kat­se unoh­tua liian pitkäk­si ai­kaa maa­gi­siin jou­lu­kort­ti­mai­se­miin tai muu­toin ta­ri­nas­ta me­nee ohi mon­ta ri­viä ja pi­ruet­ti avau­tuu nih­keäs­ti. Elo­ku­va mais­tuu­kin kir­jan­sa ah­mi­neel­le yleisöl­le teh­dyltä uu­del­ta ku­vi­tuk­sel­ta, jo­ka osaa kaik­ki nuot­tin­sa kuin ap­teek­ka­ri hyl­lynsä, mut­ta ei ai­van osaa an­taa nuot­tien hen­gittää.

Reu­no­jaan myö­ten täy­teen ka­tet­tu elo­ku­va on kau­nis, mut­ta an­ka­ra an­nos pe­rio­di­sa­tua. Näyt­te­lijä­suo­ri­tuk­set ovat elävän us­kot­ta­via, mut­ta ta­ri­nan tem­po tun­tuu pa­kot­ta­van kaik­ki ka­pei­siin lo­ke­roi­hin. Pää­syyl­li­nen tähän on mo­nes­sa ajas­sa ete­nevä epäk­ro­no­lo­gi­nen ker­ron­ta, jo­ka leik­kaa ta­pah­tu­mia yh­teen li­ki ar­mot­to­mas­ti mik­sa­ten. Eri­tyi­sen vai­keak­si ajan­jak­so­jen vuo­rot­te­lun te­kee se, että hah­mot vai­kut­ta­vat ole­van ereh­dyttävän sa­ma­nikäi­siä kai­kis­sa jak­sois­sa, mikä lisää kog­ni­tii­vis­ta kuor­maa ta­ri­nan tul­kit­se­mi­ses­sa. It­se kir­ja on kro­no­lo­gi­nen, jo­ten tämän ki­kan oli­si voi­nut jättää elo­ku­vas­sa käyttämättä.

Räi­kein esi­merk­ki kro­no­lo­gi­ses­ta sak­si­mi­ses­ta on Bet­hin kuo­le­ma. Kir­jas­sa Beth sel­viää tu­li­ro­kos­ta ja kuo­lee pal­jon myö­hem­min, mut­ta tässä kuo­le­ma näyttää ole­van seu­raus­ta kuu­mees­ta. Ja hau­ta­jai­sia puo­les­taan seu­raa koh­taus, jos­sa Beth on taas elos­sa. Sil­put­tu ker­ron­ta kyllä pal­ki­taan ele­gan­tis­sa lop­pu­koh­tauk­ses­sa, jos­sa kaik­ki pa­la­set lok­sah­ta­vat pai­koil­leen ja epä­tie­toi­suus vaih­tuu ko­mean sa­nat­to­mas­ti rau­hal­li­seen sel­vyy­teen. Sil­put­tua ker­ron­taa voi myös pe­rus­tel­la oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja Ge­rwi­gin ha­lul­la kääntää ta­ri­nan fo­kus­ta kir­jai­li­jan omaan to­del­li­seen elämään se­pit­teen si­jas­ta, missä as­so­sia­tii­vi­nen leik­kaus on ehkä aut­ta­nut, mut­ta ko­kei­lu on hie­man liian haas­ta­va.

E­lo­ku­vas­sa on pal­jon mistä pitää, eikä yk­sittäi­siä pa­la­sia oli­si voi­nut pa­rem­min tehdä. Pu­vut ja la­vas­teet ovat lu­moa­via, näyt­te­lijä­suo­ri­tuk­set vir­heettömän elä­viä, roo­li­hah­mot ve­toa­via, ja ta­ri­na­kin kiin­nos­ta­va. Sil­ti ko­ko­nai­suus jää har­mil­li­sen le­vot­to­mak­si pa­la­pe­lik­si, jon­ka in­hi­mil­li­syys ja pai­no avau­tu­vat vain vai­voin. Odo­tuk­siin näh­den ky­seessä on siis lievä pet­ty­mys, jon­ka pa­la­sia on mah­do­ton­ta ol­la ihai­le­mat­ta, mut­ta ko­ko­nai­suu­des­ta on vai­kea pitää siinä mää­rin kuin etukä­teen odo­tin.

Ko­ko­nai­suus on se­ka­vas­ti tar­joil­tu sar­ja upean us­kot­ta­via koh­tauk­sia, jot­ka pitää vain ot­taa sisään to­dis­tu­sai­neis­to­na ja jär­jestää mie­lessään lo­pul­ta jok­seen­kin loo­gi­sek­si ko­ko­nai­suu­dek­si. Tämä on neljän täh­den pa­la­pe­li, jon­ka oh­jaa­ja on koon­nut tar­koi­tuk­sel­li­sen epä­ta­val­li­sek­si lei­ke­kir­jak­si. Lop­pu­tu­los, kai­ken ai­neis­ton esit­te­ly jäl­keen, on kui­ten­kin mie­len­kiin­toi­nen. Kai­kes­ta le­vot­to­muu­des­ta nou­see näppärä ja it­se­var­ma lop­pu­ka­neet­ti, jo­ta ei il­man aiem­paa se­ka­vuut­ta ehkä ar­vos­tai­si.