Paul Verhoeven menestyi Amerikoissa 80- ja 90-luvulla filmeillä RoboCop, Total Recall, Basic Instinct.
Paul Verhoeven menestyi Amerikoissa 80- ja 90-luvulla filmeillä RoboCop, Total Recall, Basic Instinct. Hollantilaisohjaajan kotimaassa tehtyä uraa esitellään meillä juuri ilmestyneillä kolmella kiinnostavalla dvd-lveyllä Gestapon vihollinen n:o 1 (Soldaat van Oranje, 1977), Turkkilainen namu (Turks Fruit, 1973) ja The Fourth man (De vierde man, 1983)
Levyt antavat monipuolisen kuvan Verhoevenin räväkän persoonallisesta linjasta hyvin erilaisten aiheiden parissa. Gestapon vihollinen n:o 1 on kaksi ja puolituntinen sotaelokuva nuorten hollantilaisten vastarinnasta natsimiehityksen vuosina. Elokuvasta tehtiin myös tv-sarja — vai olisikohan se toisinpäin? Gestapon vihollinen n:ro 1, joka tunnetaan myös englanninkieliseltä nimeltä Soldier of Orange, perustuu Erik Hazelhoff Roelfzeman sodanaikaisista tositapahtumista tekemään omaelämäkertaan.
Elokuvan tekoaikaan Rutger Hauer, Hazelhoffin vastine filmissä, piti kirjaa vain poikien seikkailuna. Juhlaensi-illassa – johon ensimmäistä kertaa osallistui myös Hollannin kuningashuone – Hauer ja Hazelhoff kuitenkin kiintyivät ja sitoutuivat toisiinsa. Lisämateriaalissa Erik Hazelhoff Roelfzeman sanoo, että ”kun Rutger pani kätensä ympärilleni ja tuli hyvin lähelle, tuona hetkenä Oranjen sotilas minusta siirtyi häneen”. Myös Hauer tunsi samoin: ”Meistä tuli elinikäisiä ystäviä. Ei samankaltaisten ajatusten, vaan historian tähden.”
Elokuvaversio Hazelhoffin kirjasta on väkevä sotakertomus, viihdyttävä ja toiminnallinen. Epookkia käytetään elävästi tarinan tarpeisiin eikä koristuksena. Itsenäisyyden suuri aihe piirtyy roolivetoisesti ja henkilökohtaisten konfliktien kautta. Vain loppupuolella elokuvaa ohjaaja joutuu jonkin verran oikomaan hahmojen kohtaloita reittien erkaantuessa. Kenties jotain jäi tv-sarjasta lyhennetyssä elokuvassa keskeneräiseksi ja sanomatta, koska Verhoeven palasi aiheeseen (ja kotimaahansa) vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin upeassa, saman sukuisessa Black Bookissa (2006).
Verhoeven halusi tehdä amerikkalaistyylisen elokuvan, joka valloittaisi suurella muodolla ja iskevyydellään. Siinä hän onnistui täydellisesti. Kuitenkin aihe on perin juurin hollantilainen. Autenttisuutta lisää vielä se, että mitään ei kuvattu studiossa, vaan oikeilla paikoilla. Saksalaisten bunkkerivarustuksia on vieläkin rannoilla nähtävissä. Myös Hazelhoff toteaa, että ne, jotka eivät eläneet sodan aikaan, voivat nähdä elokuvasta, millaista Hollannissa tuolloin oli.
Rutger Hauer loistaa yhdessä parhaista rooleistaan vastentahtoisesti maanalaiseen toimintaan liittyvänä aristokraattinuorukaisena. Hauer on opiskelija Erik Lanshof, joka pyrkii ensin pysymään erossa politiikasta (kuten Alankomaat halusi toisenkin maailmansodan aikana pysyä puolueettomana). Mutta natsien otteiden kiristyessä vuoden 1940 miehityksen jälkeen, myös Erik ryhtyy täysimittaiseen vastarintaan. Verhoevenin toinen suosikkimiesnäyttelijä Jeroen Krabbé esittää Erikin kuumapäistä kumppania, Guus LeJeunea, jonka tyhmänrohkeat tempaukset vihollisen nenän alla johtavat Erikin epäilyksenalaiseksi – ja Gestapon putkaan. Elokuva seuraa 5-6 miehen ystäväjoukkoa, joilla kaikilla on erilaiset kohtalot. Jotkut ryhtyvät vastarintaan, joku petturiksi, toinen liittyy saksalaisten joukkoihin ja joku haluaa vain pysyä erossa hankaluuksista. Monelle sota näyttäytyy jopa ainutlaatuisena seikkailuna.
Nuorten vastarintamiesten isänmaallista tehtävää vaikeuttavat natsien ohella myös hollantilaiset kollaboraattorit, maanpetturit, jotka parhaansa mukaan yrittävät paljastaa joukkion Gestapolle. Nuori Robby (Eddy Habbema) rakentaa porukalle puutarhavajaan lähettimen. Sillä pidetään sähkötysyhteyttä Englantiin, jonne kuningatar on siirtynyt turvaan ja josta Vilhelmiina lähettää radiotervehdyksiä valloitettuun kotimaahansa. Mutta Gestapo haravoi jo Robbyn naapurustoa ja havaitsee morsetuksen. Kehä alkaa kiristyä.
Yhtä ystävyksistä Gestapo painostaa uhkaamalla tämän nuorta, juutalaista morsianta keltaisella tähdellä ja keskitysleirillä. Painostuksen alla sulhanen ryhtyy saksalaisten kätyriksi. Mielikuvituksellisen harhautuksen avulla petturi soluttautuu kuningatar Vilhelmiinan siunaamien ja englantilaisten tukemien sabotööripatrioottien ydinryhmään.
Pitkä elokuva pysyy hämmästyttävän hyvin koossa ja etenee jäntevin jaksoin. Verhoevenin ohjaus on raskaasta aiheesta huolimatta seikkailullisen kepeätä, vaikka petoksen teemat käsitellään tarvittavalla ankaruudella. Yhtenäistä kuviota sitovat räjähdyskohtaukset rannalla. Alussa ystävykset kokoontuvat aurinkoiselle uimarannalle kumolleen kaadetun puuveneen äärelle. Pohdittavana on karkaaminen Englantiin soutamalla kanaalin yli. Piilotetun polttoaineen räjähdys sekoittaa suunnitelmat. Samalle rannalle he – petturi joukossaan – juoksevat lopussa, kun suunnitelmat ovat paljastuneet ja Gestapo on aivan kannoilla. Uhka on suurempi ja räjähdykset ympärillä sen mukaisia.
Verhoevenin kerronta on suoraa ja tehokasta. Alun mustavalkoisessa ”uutisdokumentissa” kuningattaren kotiinpaluusta vapautetun maansa lentokentälle ohjaaja saumattomasti yhdistää historian siipien havinan tulossa olevaan, takautumana koettavaan vastarintakuvaukseen. Rutger Hauerin rooli kuningattaren adjutanttina lataa näin odotuksia, joihin tarina sitten vastaa. Vilhelmiinakaan ei jää vain korurooliksi, vaan kuningatar sisällytetään taitavasti tarinaan hollantilaisten kunnioittaman veteraaninäyttelijän Andrea Domburgin esittämänä.
Loppuosassa myös Englannin jaksot lisääntyvät, kun brittinäyttelijät Edward Fox eversti Rafellina ja Susan Penhaligon tämän avustajana tarjoavat vastarinnalle tukensa. Kuten sanottua, loppupuolella Verhoevenin ote materiaalista hieman hajoaa, kenties tv-sarjasta elokuvaan tehtyjen poistojen takia. Elokuva joutuu ryntäämään loppuunsa, kun osa vanhasta ystäväryhmästä uhraa henkensä yhteisen asian puolesta ennen kuin Erik liittoutuneiden tuella pääsee palaamaan kotimaahan ja saattamaan kuningattaren voitonparaatiin.
Gestapon vihollinen n:o 1 joutuu osittain taipumaan suurimittaisen historiankirjoituksen perusteellisuudelle. Siihenastisen Hollannin filmituotannon suurimpana satsauksena sille asetettiin kerronnallisia odotuksia sekä alkuteoksen että maan menneisyyden suhteen. Tiivistämisellä olisi saavutettu suurempi taiteellinen voitto, mutta ilmeisen tärkeätä tekijöillä oli kertoa maanmiehilleen positiivinen selviytymistarina.
Sankarikertomukseksi elokuva on jokseenkin kompromissiton. Silti seikkailun sävyä on tarpeeksi, jopa siinä määrin, että voi kuvitella jonkin myöhemmän James Bondin tai Mission:Impossiblen lainanneen elokuvasta ideoita. Täytyy ihailla Verhoevin vaivattomuutta rikastaa yksityiskohtia ja tarkentaa henkilökuvia samalla kun hän rakentaa laveaa tarinaa. Vastarinta ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan vaatii uhrauksia, eikä ohjaaja pehmennä iskujaan. Silti filmiin mahtuu myös paljon huumoria. Rogier van Otterloon musiikki on mukaansatempaavan juhlavaa ja pääteema ikimuistoinen.
Gestapon vihollinen n:o 1 oli Hollannin elokuvateollisuuden voimannäyttö 70-luvun lopulla. Mutta kriitikot edellyttivät kotimaiselta elokuvalta vielä pienimuotoisuutta ja vakavuutta. Arvostelut olivat surkeat: ”Tintin seikkailut Hollannin miehityksen aikana”, otsikoi eräs lehti. Myöhemmin, kun Verhoeven lähti ulkomaille, hän soitti satamasta näyttelijä Jeroen Krabbélle: — Ne ajoivat minut mereen!
Mutta Verhoevenille kävi hyvin ulkomailla. Itse Spielberg soitti ohjaajalle ja pyysi häntä Yhdysvaltoihin, se kun on hänen mielestään elokuvantekijän Paratiisi. Ensimmäiset hyvät arvostelut filmistään tekijät saivatkin lukea amerikkalaisesta Newsweekistä. Paitsi Verhoevenin kohdalla, Gestapon vihollisesta – englanniksi Soldier of Orange – tuli käyntikortti ulkomaille myös elokuvan keskeisille miestähdille, Hauerille ja Krabbélle.
Kuvasuhde on dvd:llä 1.66:1 ja kuvanlaatu tuo hyvin esille Verhoevenille filmejä aina viimeiseen amerikkalaiseen, Hollow Maniin saakka kuvanneen Jost Vacanon vivahteikkaan visuaalisuuden. Ekstroissa on varsin mielenkiintoinen dokumentti elokuvanteosta, jossa haastatellaan tekijöitä laajasti, myös vanhaa Hazelhoffia. Frank Kromin ohjaamasta 66 minuuttisesta filmistä Soldaat van Orange Revisited (2002) muodostuu Verhoevenin ohjaajamuotokuva. Näyttelijät ja filmiryhmä antavat välillä kovaakin palautetta täydellisyyttä tavoittelevasta käskijästä, mutta harva kiistää hänen ansionsa. (Kuriositeettina mainittakoon, että Gestapon vihollisen tuottanut Rob Houwer ja Verhoeven vakuuttavat dokumentissa tekevänsä yhteisiä filmejä ”ainakin vielä kymmenen vuotta, mutta yhtäkään ei sen jälkeen ole kuulunut. Houwer ei ollut tuottajana ohjaajan kotiinpaluussa Black Bookissa.)
Lisämateriaaleissa on myös Verhoevenin elokuvien trailereita, julistekuvia ja ohjaajan ja päänäyttelijä Rutger Hauerin filmo- ja biografiat. Levyn asetuksista saa valittua ääniraidalle myös Verhoevenin omat kommentit. Edullinen dvd on kokonaisuutena hieno paketti hyvästä elokuvasta. Tv-sarjana Soldaat van Oranje esitettiin Hollannissa neljässä osassa kolme ja puolituntisena versiona. Future Filmin julkaisu on alkuperäinen 147-minuuttinen teatteriversio.
Amerikassa Verhoeven joutui huomaamaan filmin tekemisen vaikeutuneen Robocopin (1987), Totall Recallin (1990) ja Basic Instinctin (1992) luoman pitkän kuherruskuukauden jälkeen. Showgirls (1995) meni penkin alle eikä Starships Troopersia (1997) ymmärretty. Viimeisin Hollywoodin tuotos Hollow Man (2000) ohitettiin sekin vaisusti. Dokumentissa Verhoeven tunteekin sielunsa asuvan Hollannissa. Toivottavasti Black Book saa jatkoa. Nykyisin 73-vuotiaalta ohjaajalta onkin luvassa vuonna 2013 valmistuva De stille kracht – The Hidden Force, joka perustuu hollantilaisen klassikkokirjailijan Louis Couperuksen teokseen Hollannin siirtomaa-ajoista Jaavalla. (HB)