Fritz Lang oli aika velho elokuvantekijäksi.
Fritz Lang (1890-1976) oli aika velho elokuvantekijäksi. Uunituoreena R1-alueen amerikkalaisena dvd-levynä vuosikymmenten unhosta ilmestynyt Man Hunt (Ihmismetsästys) on taas lisätodiste Langin vahvuudesta. Klassikkothrillereiden tekijänä ja elokuvailmaisun kehittäjänä vain Alfred Hitchcock (1899-1980) on Langin vertainen. Ja kieltämättä jotkut brittimestarin tuotokset tulevat Man Huntia katsoessa mieleen: identiteetiltään epämääräinen sankari kilpajuoksussa konnien kanssa ympäristössä, jossa ei ole odotettavissa apua muistuttaa teemoista Hitchcockin aiemmissa filmeissä Mies joka tiesi liikaa (1934), 39 askelta (1935), Nuori ja viaton (1937), Nainen katoaa (1938) ja Ulkomaankirjeenvaihtaja (1940).
Man Huntin sukulaisteoksia Langin omassa tuotannossa ovat samaa toista maailmansotaa, vakoilua ja natsismin vastarintaa käsittelevät Pyövelitkin kuolevat (1943), Erään merkin varjossa (1944) ja heti sodan jälkeen ilmestynyt Viitta ja tikari (1946). Mutta Man Huntin aihelmat ja tyyli toistavat kaikuja Langin Yhdysvalloissa tekemien filmien – ja Englannissa kuvatun Moonfleetin (1955) — lisäksi myös Saksassa syntyneistä teoksista, kuten M – kaupunki etsii murhaajaa (1931) ja Tohtori Mabusen testamentti (1933).
Operaatio Valkyrien (2008) tavoin Man Hunt käsittelee Hitleriin kohdistuvaa salamurhayritystä. Natsivallan kaataminen väkivalloin oli saksalaisenkin vastarinnan mielessä vuodesta 1938 alkaen, mutta amerikkalaisen 40-luvun vaihteen elokuvan fiktioon se sopi aiheeksi yhteishengen nostamiseksi. Länsimaat haluttiin yhteisvoimin aktivoitumaan ja pysäyttämään nopeasti etenevä Saksan uhka maailmanrauhalle.
Man Huntissa Walter Pidgeon esittää suurriistan metsästäjää, kapteeni Alan Thorndikea. Tämä on rajojaan kokeileva, rohkea seikkailija, joka metsästysviettinsä tyydyttämiseksi valitsee kohteekseen pedoista vaarallisimman, ihmisen: miehen nimeltä Adolf Hitler. Thorndike pääsee vuoristoisen metsän turvin Gestapon vartijoiden ohi ja lähelle Kotkanpesää. Natsidiktaattori on jo kiikaritähtäimessä, kun…
Kiinni jäätyään Thorndike selvittää kuulustelevalle natsiupseerille, majuri Quive-Smithille (George Sanders), että kysessä oli vain kuivaharjoittelu. Thorndiken tarkoitus ei ollutkaan valtakunnankanslerin ampuminen, vain urheilumielinen kokeilu, olisiko se mahdollista. Quive-Smith ei usko selitystä, tai jos uskookin, vaatii silti, että vangin on elävänä vapaaksi pääsyn vastineeksi allekirjoitettava tunnustus toimineensa salamurhaajana brittihallituksen toimeksiannosta.
Thorndike antaa ymmärtää, mihin Gestapon käskyläinen voi paperinsa tunkea. Metsästäjä pitää allekirjoittamista paitsi kunniattomana, myös kohtalokkaana Britannialle. Ennen avoimen sodan alkua vallitsevassa kiperässä poliittisessa tilanteessa vääräkin tieto englantilaisten provokaatiosta palvelisi natsi-Saksan tarkoitusperiä ja antaisi Hitlerille etulyöntiaseman.
Thorndike onnistuu pakenemaan laivalla Englantiin, mutta Lontoossakin hänellä on perässään saksalaisten agentit. Eikä turvaa ole odotettavissa kotimaan viranomaisilta. Thorndike on virallisesti ollut Englannissa koko ajan, joten brittihallituksen sekaantumisen johtaisi sekin diplomaattiseen selkkaukseen. Sitä paitsi natsivakooja ”Mr. Jonesilla” on Thorndiken passi.
Käsikirjoituksen Man Huntiin teki Dudley Nichols (Hawksin Hätä ei lue lakia, Fordin Stagecoach, Renoirin Suursuon vangit) Geoffrey Householdin romaanista Rogue Male. Musiikista vastasi Alfred Newman ja kuvaajana oli John Fordillekin töitä tehnyt Arhur C. Miller. Filmi kuvattiin vauhdilla, kolmessa kuukaudessa ensi-iltaan. Budjetti ei tainnut olla suuren suuri, mutta taas näkyy, miten Lang osasi hyödyntää valtaisaa kokemustaan ja jopa kesken jääneitä arkkitehtuuri- ja kuvataideopintojaan. Osuvalla, niukalla rekvisiitalla taiten valaistuna ja suurelta osin tyhjäksi jäävällä seinäpinnalla Lang loihtii vaikutelman natsivallan ytimestä. Harkittu kuvakulma ja monitasoinen perspektiivi riittää, kotkankuva ja hakaristi seinällä ja lisäksi valkoista tai harmaata pintaa. Vastaavasti Lontoon ylellisempään seutuun tarvitaan vain puistokadun rauta-aidan koristeet sekä ohi kulkeva Bobby-poliisin kypärä.
Filmin alkukuvissa Millerin kamera lipuu ja kiertää metsikössä ja soilla jännitystä ja odotusta herättäen. Otokset ovat harkittuja ja tarkkoja ja tuovat tarinaan intensiivisen läsnäolon, hetken kulumisen tuntoja. Rajatut yksityiskohdat, kuten vangitun raahautuvat jalat tai pelkkä varjosiluetti, ovat nerokkaan yksinkertaisia tapoja rikastaa kuvakerrontaa ilman lisäbudjettia. Myös vuoropuhelu – osin saksaksi – on tiheitä merkityksiä sisältävää ja tiukkaa tekstiä, joka lisää merkittävästi kerronnan vetävyyttä.
Arkkitehtoninen täsmällisyys ja tilavaikutelma – ahtaus tai avaruus — ovat Langille tuttuja elementtejä. Katsojan näkökulmat satamasta, Lontoon sillalta tuntuvat jatkuvan silmänkantamattomiin. Loppukohtaus kallionkolossa on kihelmöivän klaustrofobinen ja vie alkukantaisuudessaan ajatukset Langin Saksan kauden mykkäklassikkoon Nibelungin laulu. Lang osasi veistää kuviinsa painajaismaista uhkaa. Filmausaikaan, maailmansodan alla, Man Huntin propagandahenkeen sopi sodan julma realismi: kaikki päähenkilöt, joihin katsoja ehtii kiintyä, eivät selviä hengissä The Endiin saakka.
Vaaran tuntua vain lisää elokuvia valvovien sensuuriviranomaisten pitkä käsi. Joan Bennettin cockney-tyttö Jerry Stokes ei saanutkaan olla alun perin suunniteltu prostituoitu. Olisihan ollut sopimatonta tuohon aikaan esittää maksullinen nainen filmin sankarittarena. Toisaalta Thorndike sankarina tuskin olisi voinut rakastua huoraan.
Suudelmaa sankariparin välillä pidätellään Man Huntin kuvatussakin versiossa. Mutta nyt aivan toisesta syystä. Näyttelijä Walter Pidgeonin ja Bennettin välillä oli tusina ikävuotta, mutta Bennett näyttelee vielä nuorempaa neitosta. Thorndike suhde tyttöön on isällinen tai setämäinen, hyvin läheinen kuitenkin, jotta Jerry Stokesin kidnappauksella on vaikutusta sekä päähenkilöön että katsojaan.
Varoituksen, rohkaisun ja luottamuksen propagandana Man Hunt on vakavissaan. Mutta se on myös erinomaisen viihdyttävä, vauhdikas ja katsojan mukaansa tapahtumapaikalta toiselle tempaava taidonnäyte. Ensimmäiset 20 minuuttia kuluvat Kotkanpesässä ja sen ympäristössä. Sitten astumme brittilaivaan jännittämään, löydetäänkö jäniksenä piilottelevaa Thorndikea. Lontoossa Thorndike liikkuu öisillä, usvaisilla kaduilla, vuokrakämpissä ja lordien ylellisissä asunnoissa. Seikkailu jatkuu maanalaisen junissa ja tunneleissa ja päättyy Englannin maaseudulla kallioluolaan.
Tai olisi mielellään päättynyt sinne, mutta kun elokuva kuitenkin tekoajankohtansa vuoksi on sotapropagandaa, sen on otettava kantaa julkaisuajan todellisuuteen. Siksi lopussa on epätyydyttävän ripeä, mutta toki kiinnostava kollaasi aikahyppyotoksia, joiden päätteeksi Thorndike palaa kiväärinsä kanssa Saksaan – tällä kertaa tosimielellä.
Huumoria ja koko perheen seikkailua mahtuu Thorndiken laivamatkapakoon. Brittialuksen kannella metsästäjämme kohtaa 11-vuotiaan laivapojan, Vanerin, jota esittää muikea brittipoika Roddy McDowall. Lapsitähti jatkoi Man Huntista John Fordin elokuvaan Vihreä oli laaksoni ja muistetaan aikuisena 70-luvun tv-sarjassa Apinoiden planeetta. Man Huntin roolissa McDowall painottuu sodasta huolimatta poikamainen koko perheen huumori. Muuten McDowallin pikkuvanha laivapoika tuo mieleen Langin aliarvostetun Moonfleet-elokuvan, jossa lapsen näkökulma aikuisten maailmaan on paljon tummempi.
Walter Pidgeon on pitkästä urastaan huolimatta vähemmän tunnettu vanhan ajan tähti meillä. Siitä syystä hänen Thorndiken roolillaan ei ole menneisyyden painolastia, jonkun Gary Cooperin manttelia, vaan katsoja voi Gestapon edustajan tavoin vain arvailla Thorndiken vaikuttimia. Näin Pidgeonin roolista tulee tuore ja suoravaikutteinen nykykatsojallekin.
Joan Bennett (1910-1990) teki Langin filmeissä parhaat roolinsa (Nainen ikkunassa, Punainen katu, Salaisuus oven takana), mutta hän oli myös Renoirin (Nainen rannalla) ja Minnellin (Paljastettuja sieluja) suosiossa. Amerikkalainen Bennett esittää cockney-brittiä turhankin painokkaasti tyttömäisyyttä ja murretta painottaen, mutta tähden viehätysvoima on vastustamaton. Eikä sovinistisesta asetelmasta – kokenut mies/viaton tyttö, aristokraatti-oppinut/kouliintumaton moukka – kliseenä edes pahastu, kun Lang ja tarina tarjoilevat eriparisuudesta niinkin mainioita kohtauksia kuin kalaperunoiden syönti tai yöpuulle käyminen Jerry-neidon nyyhkiessä vuoteellaan. (Prostituoidun himo mieheen on sänkykamarikohtauksessa sensorien toimesta vaihtunut viattomaan pihkaantumiseen.)
Jerryn ja Thorndiken kohtaus sillalla saattaa olla hyvinkin tietoinen viittaus kahteen kertaan aiemmin filmattuun sotilas-prostituoitu –romanssiin Sumujen silta. Lontoon sumussa Man Hunt liikahtelee myös samanlaisin vaikutelmin kuin edellisellä vuosikymmenellä Saksassa elokuvassa M – kaupunki etsii murhaajaa. Berliinin alamaailma hälytettiin vanhemmassa teoksessa lapsitappajan kintereille. Samoja katujen haravointeja nähdään ja vihellysmerkkejä kuullaan Man Huntissa, kun ohikulkijoiksi naamioituneet natsivakoojat kiirehtivät Thorndikea saarroksiin tämän omilla kotikulmilla.
Man Huntin saksalaisvakoojaa esittävä John Carradine (1906-1988) oli tunnetun näyttelijädynastian isä. Näyttelijäpoikia ovat Keith Carradine (118 elokuva- ja tv-roolia, mm. McCabe & Mrs. Miller, Varkaita kuten me, Lainsuojattomat, Deadwood) ja tämän velipuoli, äskettäin kuollut David Carradine (221 roolia, mm. Tämä maa on minun, Käärmeenmuna, Lainsuojattomat, Kill Bill). Lastensa tavoin John Carradine esiintyi usein pienissä elokuvissa, mutta saavutti kuolemattoman maineen kantavista luonnerooleistaan, joita hänelle kertyi peräti 340 kappaletta.
Yksi John Carradinen harvoista päärooleista oli Edgar G. Ulmerin kauhujuttu Siniparta (1944), jossa hän esitti naismallejaan murhaavaa taidemaalaria. Carradine oli erityisesti lännenhahmojen mieleenpainuva tulkki, haudankaivajasta tuomareihin ja konnamaisiin pyssymiehiin. Hänen pitkiä, kapeita kasvojaan hallitsi terävä nenä ja leuka sekä älykäs katse. Niihin liitetty huoliteltu puhe teki Carradinesta vaikuttavan niin vakavissa ja koskettavissa rooleissa, kuten köyhänä maatyöläisenä John Fordin Vihan hedelmissä (1940), kuin korskeina aatelisina, professoreina tai upseereina. Alun perin Carradine oli Shakespeare-näyttelijä, jota kutsuttiinkin ”bulevardin bardiksi”, hänellä kun oli tapana lausua vuorosanoja ääneen kävellessään.
Man Huntissa erinomaisen roolin tekee monokkelisilmäisenä natsiupseerina ja Thorndiken kuulustelijana George Sanders (1906-1972). Konnan monokkeli vaikuttaa Langin vitsiltä – ohjaajahan tunnetaan muotokuvissa välkähtelevästä näkyvästä vasemman silmän linssistä. Sandersin majuri puhuu vakuuttavaa saksaa useissa kohtauksissa, joissa kieltä ei ole käännetty englanniksi tai suomeksi. Rohkea autenttisuuden osoitus Langilta, kun elokuva kuitenkin oli tarkoitettu amerikkalaisyleisölle.