Jo­han­na Vuok­sen­maa on­nis­tui yh­distämään jän­ni­tystä, pa­ri­suh­de­vai­keuk­sia ja ki­mu­rant­tia ko­me­diaa muu­ta­man vuo­den ta­kai­ses­sa Nou­su­kau­des­sa, jos­sa Tii­na Ly­mi ja Pet­te­ri Sum­ma­nen läh­tivät slum­mai­le­maan Ja­komä­keen.

Tuon elo­ku­van kä­si­kir­joit­ta­ja Mi­ka Ri­pat­ti on mu­ka­na myös fil­missä Toi­nen jal­ka hau­das­ta, jo­ka lo­mit­taa avo­liit­tok­rii­siä ja uu­den ihas­tu­mi­sen itu­ja fars­si­mai­sin ku­vioin niin­kin va­ka­vaan ai­hee­seen kuin kuo­le­man­sai­raan po­ti­laan ter­mi­naa­li­vai­heen hoi­toon.

To­bias Zil­lia­cus esittää Vi­saa, kau­pun­gin puu­tar­ha­työn­te­kijää, jol­la on to­det­tu har­vi­nai­nen ve­ri­suo­ni­sai­raus, jo­ka joh­taa var­maan kuo­le­maan. Vi­sa liit­tyy su­run­pur­ku­ryhmään, jos­sa te­ra­peut­ti Pert­ti Sve­holm kon­sul­toi ”läh­tijöitä”. Sieltä Ko­ti­vies­tin toi­mit­ta­ja Han­na (He­le­na Vie­rik­ko) löytää Vi­san jut­tu­sar­jan ai­heek­si. Mitä kuo­le­va ha­luai­si vielä ko­kea en­nen vii­meistä ”lähtö­sel­vi­tystä”?

Han­na on juu­ri päättä­nyt suh­teen pää­toi­mit­ta­jan­sa (Tuo­mas Rin­ta-Pant­ti­la) kans­sa. Han­na in­nos­tuu ju­tu­nai­hees­ta nor­maa­lia enemmän ja Vi­sa taas saa huo­mios­ta elämän­ha­lua, jo­ka on nuu­tu­nut suh­tees­sa avo­puo­li­soon Riiaan (Su­san­na Mik­ko­nen, en­ti­nen An­te­roi­nen). Vi­san tu­le­vaa avo­les­keä rientää loh­dut­ta­maan mie­hen pa­ras ka­ve­ri Har­ri (haus­ka Jark­ko Pa­ju­nen).

Toi­nen jal­ka hau­das­ta tai­taa ol­la elo­ku­va­his­to­rian toi­nen ko­me­dia, jo­ka päät­tyy ku­vaan hau­ta­ki­vestä. Se toi­nen on Bus­ter Kea­to­nin Cops vuo­del­ta 1922. Myös Jo­han­na Vuok­sen­maa oh­jaa pai­koin vauh­dik­kai­den vää­rinkä­si­tys­ten slaps­tic­kiä, mut­ta nyt ma­te­riaa­li ei py­sy te­kijöi­den hyp­py­sissä yhtä var­mas­ti kuin Nou­su­kau­des­sa.

Fil­mi yh­distää ro­man­tiik­kaa ja ko­me­diaa pai­na­jais­mai­seen tra­ge­diaan ja puo­lit­tain on­nis­tuu­kin mo­nin­ker­tai­sis­sa hämäyk­sissään. Kes­kei­sek­si nou­see, on­ko Vi­san ih­me­pa­ran­tu­mi­nen mah­dol­lis­ta vai­ko vain toi­vea­jat­te­lun ja ve­ri­suon­ten kalk­keu­tu­mi­sen ai­heut­ta­maa har­haa.

Ta­ri­na ete­nee vii­mei­seen puo­li­tun­ti­seen­sa saak­ka pik­ku­mu­ka­vis­sa mer­keissä. Lind­ma­nin Etu­lin­jan edessä –­so­tae­lo­ku­vas­sa on­nis­tu­nut To­bias Zil­lia­cus ei omaa pe­rin­teistä täh­tiai­nes­ta, mut­ta on sa­mais­tut­ta­vis­sa ole­va ta­vis pää­hen­kilök­si. Hä­nen ystävänään Jark­ko Pa­ju­nen rie­mas­tut­taa sen ver­ran kuin kä­si­kir­joi­tus an­taa sym­paat­ti­sen köm­pelöissä hätä­rat­kai­suis­saan myö­ten.

Su­san­na Mik­ko­sel­la on vai­kein roo­li hä­nen pai­nis­kel­les­saan su­run kes­kellä myös toi­mi­mat­to­man suh­teen pet­ty­myk­sissä. He­le­na Vie­rik­koa ei Zil­lia­cuk­sen ta­paan en­simmäi­senä ajat­te­li­si ro­mant­ti­sen ko­me­dian täh­dek­si, mut­ta hän on­nis­tuu var­sin hy­vin. Ehkä jo­kin va­ka­vam­pi ja koh­ta­lok­kaam­pi roo­li, vaik­ka­pa Ca­te Blanc­het­tin tyy­liin, toi­si Vie­ri­kon ky­vyt vielä pa­rem­min esil­le?

Si­vu­roo­lis­sa Sve­holm te­kee näppärän roo­lin mo­raa­lil­taan liuk­kaa­na vil­pert­tinä. Sen si­jaan Ka­ri Väänä­nen ja Ve­sa Vie­rik­ko jäävät hah­mot­to­mik­si pik­kuo­sis­saan. Tuo­mas Rin­ta-Pant­ti­lan pää­toi­mit­ta­jan myötä ta­ri­naan tuo­daan vai­val­loi­ses­ti yk­sin­huol­ta­jan ar­kea. Hä­neen liit­tyvä lop­pu­hui­pen­nus jää to­del­lis­ta vääntö­voi­maa vail­le.

Jo Hitch­cock sai ko­kea, että kat­so­jan nar­raa­mi­nen näyttämällä val­he kuin se oli­si tot­ta, on mes­ta­ril­le­kin vai­kea temp­pu. Elo­ku­van koh­tauk­set lääkä­rin vas­taa­no­tol­la ovat rat­kai­suil­taan kiin­toi­sia, mut­ta yllä­tys ei tun­nu täy­sin pe­rus­tel­lul­ta. Il­mai­sun tark­kuus kär­sii, kun kä­si­kir­joi­tuk­sen se­ka­va juo­niai­nes on oh­jat­tu pu­rek­si­mat­ta.

Vii­mei­sellä jak­sol­laan Toi­nen jal­ka hau­das­ta esit­te­lee yllättä­vimmät kään­teensä ja tiu­kim­mat ti­lan­teet. Nii­den yk­si­tyis­koh­dat tun­tu­vat hae­tuil­ta ja jäävät lop­pu­si­laus­ta vail­le. Kun vil­lit ja roh­keat­kin ker­ron­tai­deat tar­joil­laan raa­koi­na, ei kat­so­ja ”os­ta” etäi­sik­si jää­nei­den hen­kilöi­den koh­ta­loi­ta. Lop­pu­ku­van fan­ta­sia me­nee täy­sin metsään.

E­lo­ku­van häm­mentävä jäl­ki­ma­ku ei joh­du­kaan omin­ta­kei­suu­des­ta vaan to­teu­tuk­sen töksähtä­mi­sestä puo­li­te­koi­sek­si. (HB)