"Kill their dar­lings."

Val­tais­tuin­pe­li kir­joit­ti uu­sik­si ta oi­keas­taan vään­si vink­ku­ral­leen van­han kun­non kir­ja­li­jaoh­jeen, jon­ka Wil­liam Faulk­ner ai­koi­naan ke­hit­ti.

Enää ei siis ol­lut ky­se kir­jai­li­jan ma­nee­reis­ta ja lem­piai­heis­ta, vaan siitä, että kat­so­jan eni­ten ra­kas­ta­man hah­mon tu­lee kuol­la.

Jos tämän muis­ti, sar­jan kah­dek­san­nen osan rat­kai­sun saat­toi ar­va­ta.

Minä ar­va­sin. Tyttä­re­ni voi sen to­dis­taa.

On­nek­si toi­min­taoh­jet­ta ei to­teu­tet­tu ai­van seinään saak­ka, ja lo­pus­sa mo­ni suo­sit­tu hah­mo sai ar­mon.

GOT on mo­nel­la mit­ta­ril­la tar­kas­tel­tu­na poik­keuk­sel­li­nen osa tv-his­to­riaa. Sitä ei voi ver­ra­ta mi­hinkään muu­hun, jos mit­ta­puuk­si ot­taa sen, kuin­ka pal­jon se ai­heut­ti tun­ne­kuo­hu­ja kat­so­jis­saan. Sar­jan in­nok­kaim­mat fa­nit oli­vat kuo­huk­sis­saan, kuin­ka hel­pos­ti jää­ku­nin­kaas­ta sel­vit­tiin ja mil­lai­nen dra­maat­ti­nen lop­pu­rat­kai­su tar­jol­le an­net­tiin.

It­se nau­tin ko­ko sar­jas­ta, vaik­ka kes­ki­vai­heil­laan se oli selväs­ti jän­nittäväm­pi ja dy­naa­mi­sem­pi. Pi­din jo­pa vii­mei­sestä kau­des­ta.

Kun nyt kat­soin sen uu­des­taan BD-muo­dos­sa, mie­tin ih­meissä­ni, ha­luai­sin­ko kat­soa mitään tv-kaut­ta uu­des­taan va­jaan vuo­den vä­lein. True De­tec­ti­ve, ehkä. Wes­tworld, tus­kin.

A­loin is­tu­ma­työn mie­lellä­ni, eikä pelkäk­si mo­ti­vaa­tiok­si muo­dos­tu­nut ver­tai­lun­ha­lua en­si­ko­ke­muk­seen. Tämän ko­ko­luo­kan saa­gaa on li­ki mah­do­ton­ta lo­pet­taa edes tyy­dyttäväs­ti. GOT lo­pet­ti mil­teipä hy­vin odo­tuk­sii­ni näh­den.

Miel­lyttä­vintä on sen pe­rus­tee­ma, jo­ka voi­maan­nut­taa mo­der­nin ajan nai­sia ja tyttöjä. Tämä­kin ku­va­taan vas­ta­pai­non avul­la: kuin­ka sar­jan tär­keimmäl­le nai­sel­la lo­pul­ta kä­vikään.

Sa­mo­ja vas­ta­voi­mia käy­tetään tai­dol­la. Kun val­koi­ses­ta vaa­ras­ta saa­vu­tet­tua voit­toa juh­li­taan sii­rap­pi­ses­ti, sitä ta­sa­pai­no­te­taan Houn­din mu­rah­te­luil­la. Ky­se on rea­lis­ti­ses­ta elämän­ku­lus­ta utoop­pi­ses­sa maail­mas­sa.

Ny­kypäivän kes­kus­te­luun se an­taa pai­na­van sa­nan­sa, kun eri­lai­sis­ta kult­tuu­reis­ta tu­le­vat ih­mi­set pyr­kivät en­nak­ko­luu­lois­taan huo­li­mat­ta yh­teis­työhön.

Tästä saa­tiin ai­kaan kah­dek­san vuo­den draa­ma. Jos en nyt vää­rin las­ke­nut, niin tähän on ku­lu­nut mo­nen elämästä li­ki 70 tun­tia. Mut­ta eihän se vas­taa kuin va­jaan kah­den vii­kon nor­maa­le­ja työ­tun­te­ja.