Talvi on jo tullut, mutta niin vaan Valtaistuinpelin seitsemännen kauden osanottajat palelevat ilman päähineitään ja joskus ilman hansikkaitaan.
Talvi on jo tullut, mutta niin vaan Valtaistuinpelin seitsemännen kauden osanottajat palelevat ilman päähineitään ja joskus ilman hansikkaitaan.
Samasta syystä myös NHL:n veteraanijääkiekkoilijat vastustivat kypäräpakkoa. Niinkin myöhään kuin 1988 katsoin Toronto Maple Leaf Gardenissa matsia Buffalo Sabresia vastaan muutaman hulmuletin heiluessa pelin tuoksinassa. Viihteestä on kyse. Silloin kaikki on alistettu viihteelle.
Onneksi sarjan tekijät eivät ole palelluttaneet päitään. Toimiva käsikirjoitus saa tuen pääosin brittiläisiltä laatunäyttelijöiltä. Tässä on kaksi asiaa, joka eroaa nykypäivän hollywoodilaisesta surkuhupailuista. Kun tekniikka tukee näitä pilareja, katsoja viihtyy.
Game of Thronesin parissa on viihdytty jo vuodesta 2011. Jos kaikki katsojat ovat noudattaneet ikärajaa, 16-vuotias fani on kasvanut mukana 22-vuotiaaksi, jonka ikäinen muistaakseni saa New Yorkissa tilata alkoholia baarissa.
Aasinsiltoja ei tarvita, kun viihteestä on kyse. Kaikki liittyy kaikkeen.
Seitsemännen kauden alku varsinkin. Hyvää viiniä ei kannata hukata naiseen, käsikirjoittaja on kirjoittanut dialogiin. Mutta miten sitten kävikään?
Isäni on eniten kirjoja lukenut ihminen varsinkin siinä mielessä, jos ottaa huomioon lajityyppien laajuuden. Se ulottuu New Yorkin turhautuneista 1970-luvun juutalaiskirjailijoista venäläisten klassikoiden kautta dekkareihin ja scifiin. Hänen teoriansa mukaan tämä jälkimmäinen viihdeosasto on sitä merkittävämpää, mitä vähemmän niistä muistaa jälkeenpäin.
Paradoksi jos mikä, mutta sen ansiosta parasta eskapismia voi harrastaa usean kerran. Erityisen hyviä esimerkkejä ovat Edgar Rice Burroughsin John Carter, Robert van Gulikin Tuomari Dee ja Rex Stoutin Nero Wolfe. Tv-sarjoissa Valtaistuinpeli (tämä suomenkielinen nimi onkin jo unohtunut kaikilta) kuuluu tähän kunniakkaaseen joukkoon.
Katsoin tämän HBO Nordiclta vain puoli vuotta sitten, mutta niinpä tämä meni sujuvasti kolmena BD-levynäkin joululomaa odotellessa. Sentään liki kahdeksan tuntia, mutta eihän se ole kuin työpäivän pituus.
Sarjan parasta puolta on sen katsojan mielessä pyörivä peli, jossa yllättävyys ja ennalta-arvattavuus vaihtelevat. Hieman tosin olen huolestunut, miten tämä osataan lopettaa tyylikkäästi. Vai jatkuuko tarina iäisyyksiin asti.
Suurin riski koskee valkoista vaaraa. Olentojen alkuperä ei ole enää mysteeri, toki fantastinen, mutta onneksi sen vatvomisella ei tehdä löysää draamaa. Toivottavasti ensi kaudella saadaan aikaan luova kliimaksi. Tai ainakin välisellainen, vaikka kahdeksannen pitäisi olla viimeinen kausi.
Se, että lohikäärmeet pääsivät tositoimiin, merkitsi tavallaan yhtä kohokohtaa. Myös muurin kokema kohtalo kauden lopussa. Näin ollen odotukset kyllä kasvavat edelleen.
Eniten ihmettelin tällä kertaa, kuinka hyvin lohikäärmeet toimivat ottaen huomioon, kuinka suuri klisee ne ovat olleet jo yli viisikymmentä vuotta post-tolkienisessa fantasiassa. Ja valtaosa, oikeastaan liki kaikki siitä on aiheuttanut enemmän vaivautumista kuin mielihyvää.
Kuten aiemmillakin kausilla, laadukas kuva ja ääniraita edustavat tv-tuotantojen referenssitasoa. Hienoinen haave tietysti olisi katsoa tämä jo UHD- ja HDR-loistossa, mutta audiovisuaalisuus kyllä tyydyttää ja visuaalisuuden loistokkuus tulee hienosti esiin 65” oled-televisiosta. Oikein huvittaa muisto siitä, kuinka olosuhteiden pakosta katsoin kauden kaksi ensimmäistä jaksoa piskuisesta iPad ministä. Ekstroihin on tallennettu 76 min. dokumentit, 11 kommenttiraitaa, 30 min. animoituja ja näyttelijöiden pitämiä historialuentoja, jakso-opas ja faktaruutuja. (PS)