Clint Eastwood se vaan paukuttaa laatuelokuvia kuin henkseleitä vielä vuotta vaille satavuotiaana.
Clint Eastwood se vaan paukuttaa laatuelokuvia kuin henkseleitä vielä vuotta vaille satavuotiaana. The Mule ei kaiken lisäksi ole kovin helppo rasti, sillä se kuvaa väkivallastaan tuttua huumekartellia, mutta intensiivisyys ja jännitys luodaan miltei täysin ilman väkivaltaa, eikä sen uhallakaan juuri mässäillä.
Tarina perustuu lehtiartikkeliin, joka kertoi huumekauppiaden lähetiksi ryhtyneestä ysikymppisestä Korean sodan veteraanista.
Huumekauppa on alusta, jolla ohjaaja kuvaa yhtä tärkeintä länsimaiden sosiologista draamaa, ikääntymistä. Seniorikansalaisen määrä ja yksinelävien määrä kasvaa kohisten. Voi vain kuvitella, mitä tapahtuu, kun toisen maailmansodan jälkeisen babyboomin kasvatit täyttävät 80 vuotta jo alle kymmenen vuoden kuluttua.
Eastwoodin hahmo on allegoria miehestä itsestään, miehestä, joka asetti omat tanssinsa ja taiteensa kaiken muun yläpuolelle. Lopulta perhe on kuitenkin tärkein. Se on vauraissa oloissa tupannut monelta unohtumaan.
Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, sordiino nousee huulilta. Asioiden todellisuus aukeaa, ja kannattaa kuunnella, vaikka tabut ja ilmaisut eivät aina ole korrekteja.
Elokuvasta ei löydä kovin paljon muuta moitittavaa kuin sen, että asetelma tuntuu hieman samalta kuin aiemmassa Gran Torino -elokuvassa. Auto ei enää symboloi, vaan aseman on ottanut kukkien maailma. Maailman yleisin metafora toimii osaavissa käsissä kaikkea muuta kuin kliseisenä. Poliisien toimintaan on vaikea saada uutta tempoa, mutta Bradley Cooperin sympaattinen rooli pelastaa sen osin.
Laadukas kuva ja ääniraita. Jazz-miehiä kun on itsekin, Eastwoodin elokuvissa soi hyvä musiikki. Nyt lajityyppeinä on laaja kirjo polkasta meksikolaiseen, crooner-vetoihin ja jenkkikantriin. Ekstroihin on tallennettu 11 min. dokumentti ja musiikkivideo. (PS)