I­so­ka­tu kesällä 1978. Har­ri ajaa toyo­taa ja Ke­te soit­taa bii­siä, jos­sa pe­rus­kom­pin pääl­le kä­ri­see lau­la­ja Raa­ma­tus­ta vai­kut­tei­ta saa­nut­ta Roc­kin Moo­sek­sen kir­jaan­sa: "In the be­gin­ning, back in 1955...". Hmm, he­vi­mie­het­kin siis soit­ta­vat hyvää mu­siik­kia.

Pa­rii­si seu­raa­va­na vuon­na. AC DC an­taa mo­ni­ka­me­ra­ryhmän tehdä tal­tioin­nin kon­ser­tis­taan, kun uu­si al­bu­mi Hig­hway To Hell oli il­mes­ty­nyt.

Myö­hem­min sel­vi­si, et­tei se ol­lut mitään he­viä, vaan hard roc­kia. Eikä pun­kia­kaan, vaik­ka sillä AC DC:tä alun­pitäen mark­ki­noi­tiin.

Kai­kil­la hyvän roc­kin ystä­villä on AC DC:stä muis­ton­sa. Yh­tye kä­vi jo 1977 Kult­tuu­ri­ta­lol­la. Mo­ni on har­mi­tel­lut jäl­keenpäin, jos ei läh­te­nyt kei­kal­le.

Bon Scot­tin vii­mei­sen kier­tueen do­ku­men­taa­tio­na en­simmäi­nen DVD-jul­kai­su on kult­tuu­ri­te­ko. Mu­siik­kiai­hei­se­na elo­ku­va­na­kin se toi­mii, sillä hölmöi­ly­jen osuus on pie­ni. Hyvä keik­ka on pääa­sia.

AC DC:n voi­ma on Black Sab­bat­hin ta­paan siinä, että sitä voi ar­vos­taa he­vi­dig­ga­ri siinä missä blues­mies­kin. Var­sin­kin vuon­na 1979, kun tar­jol­la oli vain pe­rus­la­va eikä show vie­nyt voi­mia pe­rus­par­tik­ke­leil­ta. Nämä 13 bii­siä ker­to­vat mistä yh­tye pon­nis­ti. Siitä tu­lee mie­leen mo­nen ai­van eri­tyy­li­sen yh­tyeen hen­ki: The Who, Ste­ve Mar­riott, Free, Alex Har­vey Band ja en­nen kaik­kea Chuck Ber­ry, jol­ta lai­na­tut lu­ri­tuk­set An­gus Young soit­taa kuin sähkö­ho­kis­sa. Bän­din tär­kein te­kijä on kui­ten­kin komp­pi­ki­ta­ris­ti Mal­colm Young, jon­ka van­ha ja pak­suil­la kie­lillä va­rus­tet­tu Gretsch soi teräväs­ti ja voi­mak­kaas­ti sa­maan ai­kaan. Se luo yh­tyeel­le täy­sin oman­lai­sen­sa tyy­lin. Vaik­ka voi­ma­soin­tu­ja löy­tyy, mu­ka­na on ai­na boo­gie­mais­ten sor­mi­ra­to­jen luo­ma me­lo­di­nen sven­gi.