Eipä elo­ku­van ni­men käännös voi­si mennä pa­hem­min pie­leen kuin Ber­to­luc­cin tär­keim­piin teok­siin lue­tun Fa­sis­tin koh­dal­la. Kai con­for­mis­ta on enemmän myötäi­lijä kuin ää­rimmäi­syys­mies. Mut­ta käännös on tah­to­mat­taan osu­va, sillä se ku­vaa ai­kan­sa tais­to­lais­ta kult­tuu­ri­he­ge­mo­niaa ja sa­mal­la on lisä elo­ku­van pla­to­ni­lai­seen pe­rus­vi­ree­seen. Pla­ton on yk­si tun­ne­tuim­pia fi­lo­so­fe­ja, mut­ta hin­ta­na on se, että hän on kai­ke­ti myös yk­si vää­ri­nymmä­re­tyim­piä. Tätä pitää kui­ten­kin lu­kea si­ten, et­ten juu­ri fi­lo­so­fias­ta mitään tiedä, vaan ky­se­len ai­ka usein ai­he­pii­ristä pa­ri­kymp­pi­seltä po­jal­ta­ni, mikä on suo­ras­taan rie­mas­tut­ta­vaa.

O­len mo­nia Al­ber­to Mo­ra­vian kir­jo­ja lu­ke­nut, mut­ta tätä en, jo­ten on vai­kea sa­noa, on­ko Pla­to­nin luo­la­ver­taus jo sen kan­ta­via voi­mia. Luo­la­teo­riaa on pi­det­ty dua­lis­ti­se­na eli kak­si­ja­koi­suu­den se­littäjänä, vaik­ka kai­ke­ti se ku­vaa sa­mal­la yleispä­teväs­ti ai­ka usei­ta elämän­ti­lan­net­ta, jot­ka ih­mi­set ja­ka­vat, mut­ta ko­ke­vat ja nä­kevät eri ta­voin oli ky­se sit­ten po­li­tii­kas­ta, per­he-elämästä tai us­kon­nois­ta. Ai­to ko­ke­mus muut­taa pal­jon. Jo­ka ta­pauk­ses­sa Fa­sis­tis­sa ver­taus toi­mii hui­keal­la ta­val­la.

En­simmäi­nen avain­koh­taus ta­pah­tuu pa­pin ri­pissä, kun Mus­so­li­nin sa­lai­nen agent­ti (Jean-Louis Trin­tig­nant) ih­met­te­lee, kuin­ka Ju­ma­la, Jee­sus ja Ma­ria sekä kaik­ki muut kir­kon san­ka­rit voi­vat ol­la niin hy­viä, kun muu­ten kaik­ki on ai­van toi­sin. Kat­so­ja miet­tii, kuin­ka avioelämästä täy­sin tietämätön (jol­lei elä sa­la-a­vios­sa ku­ten oli ta­pa­na) ka­to­li­nen pap­pi voi an­taa asian­tun­te­via neu­vo­ja, kun ri­pittäy­tyjä ker­too per­he­kes­kei­syy­den vas­tai­suu­des­taan. Pap­pi kat­soo Pla­to­nin var­joi­hin, eikä näe tai ha­lua nähdä, mitä selän ta­ka­na ja tu­len toi­sel­la puo­lel­la to­del­li­suu­des­sa ta­pah­tuu.

Tästä tu­lee mie­leen se, että kaik­ki ih­mi­set ovat jois­sain asias­sa var­jois­sa tai va­los­sa. Kun tässä asias­sa vaih­taa paik­kaa, seu­raa di­lem­ma.

Tämä kos­kee myös pää­hen­kilöä. Hä­nestä on tul­lut val­lit­se­vien olo­jen myötäi­lijä, kos­ka hän op­pi luo­vi­maan lap­suu­des­saan rap­peu­tu­vas­sa aris­tok­ra­tian olois­sa, mor­fi­nis­tiäi­din, kou­lu­kiu­saa­jien ja trau­maat­ti­sen pe­do­fi­lia­ko­ke­muk­sen vai­ku­tuk­sen al­la. Agent­tia on elo­ku­va­tut­ki­joi­den pa­ris­sa pi­det­ty la­tent­ti­na ho­mo­sek­suaa­li­na, ja sek­suaa­li­suut­ta ko­ko draa­man avai­me­na. Se to­sin tai­taa ol­la avain kaik­keen in­hi­mil­li­seen. Kun olet lap­si, kat­sot liek­kien var­joi­hin, mut­ta olet jo sek­suaa­li­nen olen­to. Tei­ni-iän ko­ke­mus­ten jäl­keen on vai­kea pa­la­ta lap­suu­den näennäi­seen viat­to­muu­teen.

Ber­to­luc­ci vas­tus­ti opis­ke­li­ja­liik­keen sta­li­nis­mia, mut­ta oli kom­mu­nis­ti. Tätä­kin taus­taa vas­ten hän on pää­hen­kilöl­leen ih­meen ar­me­lias, vaik­ka tämä eh­tii pettää kaik­ki ystävänsä.

Ta­val­laan tässä on Ita­lian fa­sis­min (ja ma­fian) ta­ri­na. Se an­toi kan­sal­le aluk­si toi­voa ja voi­maa, mut­ta tar­vit­taes­sa siitä pääs­tiin eroon kar­keal­la ta­val­la (ma­fia jäi). Tämä luo al­le­go­rian Suo­men ja Sak­san suh­tei­siin 1918 ja 1942-1945. Jos Län­si-Eu­roop­pa on vii­me vuo­si­sa­dan Pla­to­nin luo­la, niin Ita­lia ja Suo­mi ovat pomp­pi­neet tu­len mo­lem­mil­la puo­lil­la. Tässä on mie­len­kiin­toi­nen lisä, kun Pla­to­nia ymmär­retään jäl­leen ja pe­rin mauk­kaal­la ta­val­la vää­rin.

Fa­sis­ti an­taa tai­de-e­lo­ku­vak­si­kin poik­keuk­sel­li­sen pal­jon ajat­te­le­mi­sen ai­het­ta ihan prag­maa­ti­kol­le­kin. Yk­si­se­lit­tei­ses­ti se mer­kit­see mes­ta­ri­teos­ta.