Asetelma on kutkuttava.
Asetelma on kutkuttava. Lääketieteellisen kuolemantuomion saanut Marianne (Evabritt Strandberg) matkustaa Saksanmaalle vaihtoehtoiseen saattohoitoon. Uuden hoitomuodon avulla on tarkoitus saavuttaa mielenrauha menneisyyden kanssa.
Moottoritien varteen parkkeerattu traileri ajaa mobiilitoimiston virkaa, lasiin kaadetaan pussillinen mielenlaajentajia, Hanna Schygullan ääni hoitakoon loput. Vanharouva laskeutuu selälleen, antaa nesteiden levitä elimistöön, ja puhe voi alkaa.
Muistelmat ja niiden pohjalta näytellyt takaumat keskittyvät ainoastaan lyhyeen periodiin Alpeilla, ajanjaksoon jonka vaikutus kantaa vielä kuolinvuoteelle asti. Nuori Marianne käy läpi suhteen kääntymistä vaikeammaksi, kuherruskuukauden päättymistä. Röökiä menee ketjuna.
Alppireissun läpikäyntiä voisi ajatella anteeksipyyntönä, jos lähipiiriä olisi vuoteen reunalla jakamassa kokemusta. Mies on kuitenkin jo maan alla, lapsia ei loppukohtauksiin mukaan pyydetty. Nyt, Mariannen toimiessa yksin, ovat kyseessä narsistiset tarkoitusperät. Kuoleva nainen haluaa nollata päänsisäiset myllerrykset – itsensä vuoksi. Marianne näyttää olevan jopa tyytyväinen yksinäisyyteensä.
Alppilomaviikonlopun aikana mokattu parisuhde, siitä alkanut tupakanpoltto ja hidas kuolema kuvastavat lyhyiden hetkien ja väärien valintojen kauaskantoisia vaikutuksia.
Upea ruotsalainen teatterinainen Evabritt Strandberg esittää valitettavan yksioikoiseksi jäävän pääroolinsa tuntuvasti, Hanna Schygullan puhuja sotkee kokonaisuutta. Nuoripari Joni Francéen & Jörgen Svensson ärsyttää todenteolla. Ajan tasojen miksauksessa on tuntuvia ongelmia, epäonnistuneella leikkauksella hajotetaan lyhyen elokuvan rytmi. Tupakanvastaisena mainosfilminä ruotsalaisen Henrik Hellströmin elokuva voisi toimia paremmin.
Rakkautta & Anarkiaa –festivaalien yleisösuosikkien joukkoon The Quiet Roar nousi, ainakin järjestetystä lisänäytöksestä päätellen. (VA)