Georg Otsin elämäkertaelokuvaa katsellessa alkaa pian pohtia, kuinka pienen Viron näyttelijät tuntuvat perin juurin peittoavan suomalaiset kollegansa.
Georg Otsin elämäkertaelokuvaa katsellessa alkaa pian pohtia, kuinka pienen Viron näyttelijät tuntuvat perin juurin peittoavan suomalaiset kollegansa. Neuvostoajalla ihmisillä oli vain kulttuuri ja urheilu, ja sekin tiukoissa rautahanskoissa. Kulttuuri kuitenkin kuului koko kansalle, toisin kuin pohjoisessa naapurissa.
Oopperaa ja iskelmää laulanut Ots tunnettiin kuitenkin lahden molemmin puolin. Elokuvalla on täten erityinen merkitys kahta suomalaisugrilaista kansaa yhdistävänä tekijänä.
Se on kuitenkin vain kehys. Teemaksi on nostettu taiteilijan infantiilisuus, jota kuvataan hyvin ying ja yang –teemalla, kun pienestä pitäen varieteessa hyväksikäytetty vaimo Asta taistelee auringon valosta miehensä Otsin rinnalla.
On makuasia, hyytyykö elokuva Otsin sairausaikaa kuvatessaan. Voi pitää aika tyylikkäänä ratkaisuna sitä, että ohjaaja ei luo draamaa päähenkilön viimeisistä hetkistä. Tällä on symbolinen merkitys. Kliseellä ilmaistuan taiteilijan kuolemalla ei ole niin suuri merkitys kuin ihmiset haluavat luulla. Sävelet, työt ja teokset merkitsevät, ei se kuori, joka näille on välineeksi annettu.
Laadukas kuva syyllistyy vain muutamaan virheeseen: haloilmiötä voi havaita kyrillisissä julisteissa. Ääniraita toistaa Otsin kappaleet muhkeasti, mutta muuten se tyytyy turhan paljon dialogiin. Väärä aika takakannessa. Ei ekstroja. (PS)