Haus­kin elo­ku­va­koi­ra kaut­ta ai­ko­jen ei ole Las­sie, Rin-Tin-Tin tai Beet­ho­ven, vaan tie­tys­ti Gro­mit. Nick Par­kin luo­ma mykkä va­haeläin lyö fik­suu­del­laan ja silmä­pe­lillään lau­dal­ta mo­net elävät­kin näyt­te­lijät.

Wal­la­cen ja Gro­mi­tin yh­tei­se­lo eng­lan­ti­lai­sen Aard­man-s­tu­dion kol­mes­sa tv-lyhä­rissä ja nyt teat­te­rie­lo­ku­vas­sa Ka­nin ki­rous jättää epä­selväk­si vain sen, kum­pi ta­los­sa on isäntä, ei sitä, ku­ka on kak­si­kon ai­vot.

Ai­kai­sem­mis­sa fil­meissä Gro­mit-koi­ran lem­pi­fi­lo­so­fin ni­mi ei ol­lut Pla­ton vaan Plu­to. Nyt Wal­la­cen kir­ja­hyl­lyssä tut­tu­jen klas­sik­ko­jen ni­met vai­kut­ta­vat ko­vin juus­to­mai­sil­ta. Ka­nin ki­rouk­sen te­kijät eivät ole on­nek­si unoh­ta­neet yk­si­tyis­koh­tia maa­la­tes­saan nyt ame­rik­ka­lais­bud­je­tin sal­li­mal­la le­veämmällä pens­se­lillä.

Wal­la­ce & Gro­mit: Ka­nin ki­rous esit­te­lee pa­ri­val­ja­kon tu­tuis­sa puu­his­saan. Juus­to mais­tuu Wal­la­cel­le ja neu­le­työt Gro­mi­til­le. San­ka­reis­tam­me on tul­lut myös yk­si­tyi­sy­rittä­jiä. Heidän fir­man­sa An­ti-Pes­to hä­vittää tu­ho­lai­set pi­has­ta ja puu­tar­has­ta peh­meän in­hi­mil­li­ses­ti.

Kau­hue­le­ment­tejä ta­ri­naan tuo Wal­la­cen ä­lynväläys, jon­ka pitäi­si ruo­tia epä­so­siaa­li­nen käytös pois ka­neis­ta ja tehdä niistä an­ti­ve­ge­ta­ris­te­ja. Mut­ta Wal­la­cen kä­sissä kek­sintö riistäy­tyy Fran­kens­tei­nin mit­toi­hin – ja koh­ta kylän kas­vi­mai­ta ter­ro­ri­soi jät­ti­suu­ri jänö­jus­si.

Ka­nin ki­rous tuo Wal­la­cen eteen myös uu­den ro­mans­sin. Kar­ta­non­nei­to Tot­ting­to­nil­la on hätä suu­rin, kun Wal­la­ce on lä­hellä. Tai päin­vas­toin. Ja kol­man­te­na pyöränä ympä­rillä pyö­rii nei­din omai­suut­ta metsästävä seik­kai­li­ja Qua­ter­mai­ne pys­syi­neen ja koi­ri­neen.

Wal­la­ces­sa ja Gro­mi­tis­sa riittää huu­mo­ria ja seik­kai­lua isol­le­kin kan­kaal­le. Nyt lei­ki­tellään kau­hu­ta­ri­noi­den kli­seillä ja päästään pi­lai­le­maan sa­maan ai­kaan te­keillä ol­leen King Kon­gin kus­tan­nuk­sel­la. Lop­pu­sel­vit­te­ly mark­ki­noil­la, kun Gro­mit pai­nii len­to­pe­lissä Qua­ter­mai­nen rak­ki­koi­ran kans­sa, sisältää mo­nia pir­teitä ideoi­ta.

Mut­ta va­li­tet­ta­vas­ti me­no ei ole en­tis­ten ta­ri­noi­den ve­roi­nen. Kun­non vauh­tiin päästään vain puus­kit­tain, eivätkä uu­det kom­mer­ven­kit yllätä. Pe­ruuk­kipäi­nen Qua­ter­mai­ne on lai­mea, so­vi­nai­nen vas­tus Vää­rien hou­su­jen (1993) ne­rok­kaan ti­mant­ti­ryöstäjä­ping­vii­nin rin­nal­la. Ka­ni-i­mu­ri­kaan ei oi­kein kek­sintönä in­nos­ta sitä, jo­ka on näh­nyt Wal­la­cen kau­ko-oh­jat­ta­vat, me­kaa­ni­set hou­sut.

Uu­den ta­ri­nan lem­men­koh­de Tot­ting­ton ei ole Wal­la­cen tyyp­piä, kun ö­ky­ri­kas­ta pe­rijää ver­taa lan­ka­kau­pan Gwen­do­le­neen ta­ri­nas­sa Lä­heltä pi­ti (1995). Jo­tain en­nal­ta ar­vat­ta­vaa, kaa­va­mais­ta on hii­pi­nyt juo­ni­ku­vioon. Enää ei fan­ta­sia lennä yhtä va­paa­na kuin koi­ran ja kek­sijän en­simmäi­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa. Suu­ri hu­vi­ret­ki (1989) käyn­nis­tyi Wal­la­cen juus­to­hul­luu­des­ta. Sen ta­kia haet­tiin kuu­kin tai­vaal­ta.

Ju­ha Mu­jeen suo­ma­lai­nen ää­ni vai­kut­taa liian in­nok­kaal­ta lais­kan­sut­ja­kal­le Wal­la­cel­le. (HB)