Rans­ka­lai­nen elo­ku­va­tai­de on pi­ris­ty­nyt selväs­ti vuo­si­kym­men­ten ala­vi­rei­syy­den jäl­keen. Tämä lie­nee vääjäämätöntä, sillä missään muual­la po­pu­laa­ri­kult­tuu­ri ei ole yhtä ko­ko­nais­val­tai­ses­ti har­ras­tet­tua kuin Rans­kas­sa. Oli ky­seessä sit­ten jazz, film noir tai sar­ja­ku­va, la­ji­tyy­pit hyö­dyntävät toi­siaan.

Hyvä esi­merk­ki on elo­ku­va Gains­bourg. Pan­naan sar­ja­ku­va­taus­tai­nen oh­jaa­ja asial­le, häi­vy­tetään muu­sik­ko Ser­ge Gains­bour­gis­ta tie­de­tyt tri­viat mah­dol­li­sim­man vä­hiin ja luo­daan yk­si hie­noim­mis­ta tai­tei­li­ja­ku­vauk­sis­ta kaut­ta ai­kain.

Kult­tuu­rin mo­ni­tai­tu­rin taus­ta se­littää ai­ka pal­jon hä­nen tai­det­taan, mut­ta lo­pul­ta mu­sii­kin pe­rus­sy­ke ja sen ni­me­no­mai­nen sie­lu jää hie­man pi­men­toon. Djan­go Rhein­hart, Ju­liet­te Gre­co ja reg­gae­mie­het sol­ju­vat ta­ri­nan mu­ka­na, mut­ta mistä muu­sik­ko omaan ee­tok­sen­sa am­men­si, se jää hie­man epä­selväk­si. An­toi­saa kult­tuu­rin­luo­taus­ta tämä kui­ten­kin edus­taa. Ko­ko kult­tuu­rin kenttä ote­taan käyttöön sur­rea­lis­mis­ta ani­maa­tioon ja tie­to­ko­neoh­jat­tui­hin hah­moi­hin.

Gains­bour­gin vah­vuus oli taus­ta rans­ka­lai­se­na venäjän­juu­ta­lai­se­na, jon­ka isä ymmär­si mu­siik­kia. Ai­ka­moi­nen za­kus­ka-pöytä saa­tiin­kin, sillä muu­sik­ko kor­ja­si sa­toa jaz­zin, chan­so­nin, is­kelmän, reg­gaen ja jo­pa roc­kin sa­roil­la. So­da­nai­kai­nen sor­to ja pel­ko joh­ti­vat herk­kyys­ti­laan.

Suo­ra­nais­ta roh­keut­ta edus­taa se, että mie­hen suu­rin hit­ti, läähä­tyk­sellään pa­hen­nus­ta herättä­nyt ja mus­tan blues­mie­hen kier­toil­mai­sut unoh­ta­va “­Je t’ai­me…­moi non plus” (1969) si­vuu­te­taan yhtä no­peas­ti kuin ro­mans­si Bri­git­te Bar­do­tin kans­sa. Mie­hen rent­tui­lua ja si­kai­lua mal­te­taan ol­la hyö­dyntämättä lii­kaa.