Mi­nun­ko pitäi­si kir­joit­taa ra­ken­nus­työ­maas­ta ”­sym­bo­li­ses­sa mie­lessä”? Näin pa­rah­taa ro­maa­nia rus­taa­va ra­ken­nus­mes­ta­ri Kal­le Pää­ta­lo näyt­te­lijä Kai Leh­ti­sen suul­la Han­nu Ka­ha­kor­ven oh­jaa­mas­sa tai­tei­li­ja­pot­re­tis­sa.

O­maelämä­ker­ral­li­sen rea­lis­ti­ses­ti työn­te­koa ku­vaa­va kir­jai­li­ja­nal­ku on juu­ri saa­nut en­simmäi­sen, toi­sen tai kol­man­nen tor­ju­van kir­jeen kus­tan­ta­jal­ta: siltä Tam­mel­ta, WSOY:ltä tai Ota­val­ta.

Pää­ta­los­sa hau­ka­taan vii­pa­le kir­ves­mie­hen ja kir­jai­li­jan 50-lu­vun elämää Tai­val­kos­kel­ta Tam­pe­reel­le. Elo­ku­vas­sa käydään lä­pi mie­hen avio­lii­tot ja erot, nii­den syyt ja seu­rauk­set. Nai­ma­ha­lut vievät Pää­ta­loa ja hä­nen ro­maa­ni­hen­kilöitään siinä missä vaik­ka­pa ame­rik­ka­lai­sen Phi­lip Rot­hin Ke­pes­hiä, Zuc­ker­ma­nia tai Port­noy­ta.

Kes­kei­simmäk­si elo­ku­vas­sa nou­see kui­ten­kin en­simmäi­sen oman kir­jan syn­ty­mi­nen, jo­ka on ol­lut Pää­ta­lon haa­vee­na siitä as­ti, kun pos­ti toi nuo­rel­le Kal­lel­le Mi­ka Wal­ta­rin op­paan Aiot­ko kir­jai­li­jak­si?

Te­le­vi­sio­mais­ta ker­ron­taa

Kou­lus­sa puu­työn opet­ta­ja­ni ar­vos­ti Pää­ta­lon tuo­tan­toa. Se tun­tui jän­nittävältä, kos­ka lu­ke­neem­pi, ute­liaam­pi ja sin­nikkääm­pi kou­lu­to­ve­ri­ni tie­si ker­toa kou­lun ”­lai­nas­tos­sa”, että Pää­ta­lon kir­jois­sa pu­hut­tiin nai­sis­ta ja mättäistä. Jäl­kimmäi­sistä siis sym­bo­li­ses­sa mie­lessä.

Mi­nul­la ei kui­ten­kaan riittä­nyt sin­ni sil­loin eikä myö­hem­minkään kah­la­ta si­vu­kau­pal­la kir­ves­mies­ku­vaus­ta päästäk­se­ni it­se ai­hee­seen: siis mättähältä mättähäl­le. Van­han sket­si­sar­ja Mu­ta­pai­nin ystä­vien to­kai­sun mu­kaan: Kal­le Pää­ta­lo — mil­joo­na si­vua hyvää luet­ta­vaa!

Han­nu Ka­ha­kor­ven oh­jaa­mas­sa ja K-11 ikä­ra­ja­tus­sa Pää­ta­los­sa kir­jai­li­jan li­hal­li­suu­den ku­vauk­set jäävät vä­hemmäl­le, vaik­ka fil­mi suo­ra­pu­hei­nen on­kin. Pitkän tv-u­ran luo­nut oh­jaa­ja, kä­si­kir­joit­ta­ja ja näyt­te­lijä Han­nu Ka­ha­kor­pi on en­simmäi­sessä var­si­nai­ses­sa teat­te­rie­lo­ku­vas­saan huo­lel­li­nen ja hil­li­tyn kun­nioit­ta­va. Pa­him­mil­laan se joh­taa tur­han siis­tiin ja va­ro­vai­seen, te­le­vi­sio­mai­seen elo­ku­vaan, jo­ka ei kun­nol­la pu­reu­du re­he­viä mah­dol­li­suuk­sia tar­joa­vaan ai­hee­seen. Fil­min tuo­tan­nos­sa on mu­ka­na myös Yle, jo­ten en ih­met­te­li­si, vaik­ka epoo­kis­sa ku­vat­tu Pää­ta­lo nähtäi­siin myö­hem­min tv-sar­jak­si laa­jen­net­tu­na.

Rai­dis­ta Pää­ta­lok­si

Gum­me­ruk­sen kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja Re­po vai­nuaa Pää­ta­los­sa kul­ta­mu­nia sol­ke­naan pyöräyt­te­levän te­kijän. Hän kai­vaa yti­men esiin teks­ti­mas­sas­ta, jon­ka sen hyljän­neet kil­pai­li­jat ovat tuo­min­neet ”­muo­dot­to­mak­si möhkä­leek­si”. Pu­na­kynä­mer­kinnät lius­ko­jen lai­das­sa aut­ta­vat Pää­ta­loa kes­kittämään ta­ri­nan­sa sen vah­vuuk­sien ympä­ril­le.

Pu­na­kynää elo­ku­va­ver­sio­kin oli­si kai­van­nut. It­se­kin näyt­te­lijänä Ka­ha­kor­pi on hyvä hen­kilöoh­jaa­ja ja Jark­ko T. Lai­ne ku­vaa ta­pan­sa mu­kaan kau­niis­ti epook­kia, ih­mistä ja luon­toa. Sil­ti ko­ko­nai­suus on kat­kel­mal­li­nen. Ihan­teel­li­sen ta­sa­pai­noi­suu­den si­jas­ta koh­tauk­set ja jak­sot seu­raa­vat toi­siaan usein ta­sa­pak­sui­na ja hah­mot­to­mi­na.

Rou­heam­pi ote, vaik­ka jon­kun Moll­ber­gin, oli­si muo­van­nut lois­ta­vis­ta näyt­te­lijöistä ja per­soo­nal­li­suuk­sis­ta ver­ta ja li­haa val­ko­kan­kaal­le. Kir­jai­li­jan ke­hu­tuis­ta ra­ken­ta­mi­sen ku­vauk­sis­ta jon­kun Pölö­sen elo­ku­val­li­sem­pi ote oli­si saa­nut ai­kai­sek­si työn juh­laa.

Mut­ta näyt­te­lijöi­den vuok­si tämä kan­nat­taa kat­soa. Tur­han har­voin elo­ku­vis­sa näh­ty Ah­ti Jo­ki­nen on hui­kea hah­mo Pää­ta­lon kum­mi­setänä. Kir­jai­li­jan Prii­ta-äi­dissä, Pir­jo Leppä­sessä, on ruu­di­kas­ta remp­seyttä, mut­ta myös sitä sa­maa po­jan kir­jai­li­ja­haa­veen tu­ke­mis­ta, jo­ta myö­hem­min löy­tyy Su­san­na An­te­roi­sen esittämästä toi­ses­ta vai­mos­ta. Edel­lis­ten ta­voin ai­na vah­va Ant­ti Vir­ma­vir­ta tuo ku­vit­ta­mi­seen enimmäk­seen tyy­tyvään fil­miin ai­dos­ta läsnäo­los­ta nou­se­vaa la­taus­ta.

Jos Kai Leh­ti­nen tun­net­tiin tähän saak­ka Rai­di­na, niin tästä eteenpäin hän on Pää­ta­lo. Leh­ti­nen on kir­jai­li­jaa ja työ­miestä sydä­mellään ja jo­ka so­lul­laan. Näyt­te­lijän kas­voil­ta ku­vas­tu­va epä­toi­vo, hel­po­tus, rai­vo tai luo­vin pon­nis­tuk­sin lu­nas­tet­tu tyy­dy­tys, ovat haa­lean ker­ron­nan kes­kel­le au­kea­via vir­voit­ta­via läh­teitä. Koh­tauk­set, jois­sa Pää­ta­lo rii­te­lee vai­mon­sa kans­sa, kuu­lee pu­he­li­mes­sa tyttä­rensä ää­nen, tai huo­maa löytä­neensä jon­kun, jo­ka ymmärtää hä­nen kir­joi­tuk­siaan, ovat hie­non näyt­te­lijän lah­jo­ja kat­so­jal­le.

Pelkästään Leh­ti­sen Jus­si-pal­kin­non ar­voi­sen suo­ri­tuk­sen vuok­si Ka­ha­kor­ven Pää­ta­lol­la on puo­len­sa. (HB)