Kirpeän synkkäsävyisillä elokuvillaan mainetta niittänyt Tim Burton on tutuilla vesillä luotsatessaan suosikkitaitelijansa Margaret Keanen tositarinan valkokankaalle.
Kirpeän synkkäsävyisillä elokuvillaan mainetta niittänyt Tim Burton on tutuilla vesillä luotsatessaan suosikkitaitelijansa Margaret Keanen (Amy Adams) tositarinan valkokankaalle. 1960-luvulla vaikuttanut maalari loi tunnelmaltaan kaihomielisiä tauluja, joiden suurisilmäisistä pikkulapsista tuli aikanaan sensaatio. Merkilliseksi tapauksen tekee se, että taulujen maalaajana esittäytyi pitkään Margaretin aviomies, Walter Keane (Christoph Waltz), joka oli haka myyntimies, mutta kaikesta päätellen toivoton maalari.
Omintakeinen elokuva on helppo karrikoida julmaksi keikaritarinaksi viekkaasta miehestä, joka 1950-luvun sukupuoliroolit apunaan valjastaa tuoreen naisystävänsä taitelijanlahjat oman egonsa kantimiksi, mutta totuus ei liene ollut näin yksioikoinen. Elokuva antaa ymmärtää, että Margaretin taulut olivat Walterille jonkinlainen taitelijasielun proteesi, mutta samaan aikaan miehellä oli kiistattomia lahjoja markkinoinnin ja suhteiden rakentamisen saralla. Lahjoja, joita muut taitelijat Andy Warhol mukaan lukien pyrkivät emuloimaan. Vaikuttaa hyvin todennäköiseltä, että ilman puolisoaan kumpikaan heistä ei olisi noussut maineeseen ja mammonaan. Yksinään Walterilla ei olisi ollut mitään näytettävää, eikä Margaretin töillä näkijöitä. Todellinen tragedia on, että Walter koki tarpeelliseksi omia kunnian tauluista eikä voinut vain edustaa vaimonsa taluja. Ilman tätä tarinalla olisi särkyneiden sydänten, kärsineiden lasten ja varastetun/luovutetun identiteetin tilalla voinut olla Happy End.
Jokseenkin viattomasta väärinkäsityksestä lähtenyt valheiden ketju ehti kasvaa miljoonien arvoiseksi bisnekseksi ennen kuin maailmalle selvisi, että taulujen signeerauksen takana olikin toinen Keane. Matka ei maistu suurelta salajuonelta tai häikäilemättömältä ryöstöltä, mutta draaman juoksuhiekka vetää uskottavasti. Hyväntahtoisena näytelmänä alkava kertomus lipuu vähitellen kuin eroosion kautta synkemmille linjoille kunnes koko sotku saa farssinomaisen päätöksen oikeussalissa. Tekijät lupaavat pysyneensä tiiviisti tositarinassa, ja näin myös näyttää käyneen loppua myöten. Sen detaljin elokuva tosin jättää kertomatta, että Walterilla oli verrattain menestynyt ja yllättäen suurisilmäisiä nukkeja valmistanut leluyritys edellisen vaimonsa kanssa, mutta hän sulki myös tämän yrityksen keskittyäkseen taiteeseen. Tämä lienee sattumaa, mutta voi selittää osaltaan miksi Walter näki tauluilla potentiaalia.
Elokuvan pääosiin kaavailtiin alunperin Kate Hudsonia ja Thomas Hayden Churchia, sitten Reese Witherspoonia ja Ryan Reynoldsia, mutta ohjaajan varmistuttua Tim Burtoniksi tähdiksi tulivat Amy Adams ja Christoph Waltz. Adamsia ja Waltzia parempia näyttelijöitä näihin rooleihin on vaikea kuvitella. Amy Adams tasapainoilee hyvin miehensä viemäksi antautuvana naisena, joka on kuitenkin perheensä talouden salainen voimanpesä, ja löytää lopulta myös voimat murtaa kultaisen häkkinsä. Christoph Waltz on omilla vesillään veijarimaisena keikarina, joka uppoaa valkoisen valheen jälkeen syvälle, eikä edes halua nousta sieltä ylös.
Nukkeanimaatioiden ja fantasian jälkeen kyseessä on Tim Burtonilta virkistävän omaperäinen elokuva, joka löytää tositarinastaan yhtä paljon eloa ja uskomattomia käänteitä kuin parhaasta fiktiosta.
San Franciscon rikkaaseen miljööseen keskittyvä kuva on komean vivahteikas, lämpimän värikylläinen ja miellyttävän tarkka, joskin paikoin maisemataustat näyttävät huomiotaherättävän vesivärimäisiltä. Ääniraita soljuu tapahtumien mukana rennosti, eikä juuri vedä huomiota itseensä.
Ekstroissa hyvä making of (22 min.) ja kooste tekijöiden kyselytunneista, joissa kuullaan Margaret Keanea, Amy Adamsia, käsikirjoittajia, ohjaajaa, Christoph Waltzia, Jason Schwartzmania ja Krysten Ritteriä (34 min.). Kannessa väärä kuvasuhde. (IJ)