Sanottakoon ensin, että Antti Reini on aina upeaa katsottavaa valkokankaalla.
Sanottakoon ensin, että Antti Reini on aina upeaa katsottavaa valkokankaalla. Näyttelijän karheankipakka olemus jäi lähtemättömästi mieleen jo 90-luvun alussa Jan Troellin mestarillisessa tosielämän murhatarinassa Il Capitano. Sen jälkeen Reini on näytellyt Suomessa, Ruotsissa ja jopa Saksassa melkein kahdeksankymmentä roolia elokuvissa ja televisiossa. Silti pääosat ovat olleet harvassa. Nyt niitä ropisee kuuden uuden Vares-filmin myötä.
Juha Veijonen oli Vareksena ihan mainio, mutta Aleksi Mäkelän ohjaamissa tarinoissa yksityisetsivämme tuntui jäävän sivuhenkilöksi omissa elokuvissaan. Vares — pahan suudelma tekee alusta lähtien selväksi, kuka on tämän laivan kapteeni. Reini on joka kuvassa uskottava, vaikka Vareksen tavaramerkkimäinen sisäinen monologi, eli oma kertojanääni täysin tarpeettomana piirteenä filmissä, kaivaa maata henkilöhahmon alta. Monessa muussakin kohtaa näyttelijä joutuu paikkaamaan elokuvan puutteita. Reini on kuin meikäläinen Robert Mitchum: purjehtii arvokkaasti huononkin elokuvan läpi huvittuneena ympärillä käyvästä kohelluksesta, ottamatta mitään turhan vakavasti.
Pahan suudelmassa Vares palkataan tutkimaan vuodentakaista, selvittämättömäksi jäänyttä teinitytön murhaa. Epäiltyjen piiri jää heti kättelyssä pieneksi: jotain mätää on uhrin perheessä ja lähisuvussa. Palaset alkavat asettua kohdalleen, kun palkkatappaja ryhtyy kiristämään toimeksiantajaansa. Yllättävästi poliisikunta ottaa Vareksen tutkimukset todesta siinä vaiheessa, kun perhe haluaisi jo luovuttaa. Sekainen mysteeri ei kuitenkaan aukea, ennen kuin murhaluvut lisääntyvät.
Elokuva on roolitettu pätevin kasvoin. Yleensä vahvasti fokusoitunut Outi Mäenpää ei tosin ole parhaimmillaan surevana äitinä. Suoritus on turhan yksioikoinen. Syyn vierittäisin heikolle käsikirjoitukselle, puutteelliselle ohjaukselle ja epäonnistuneelle kuvaustyylille. Kamera juoksee usein hallitsemattoman tuntuisesti päin näyttelijää, vaikka ympärillä kuluvan vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunki Turku näyttääkin komealta.
Svante Martin ja Ville Virtanen täyttävät paikkansa mahtailevana pomomiehenä ja neuroottisenoloisena luennoitsijana. Mutta vähin eväin heidänkin on roolinsa rakennettava.
Pisteet kotiin tuo närhen munat näyttävä Anu Sinisalo, joka vie tarinan miehiltä jalat alta, Vares mukaan lukien. Sinisalo imee katseet joka kohtauksessa. Tyylikkäämpää ilmestystä on tämän hetken meikäläisessä elokuvassa ja televisiossa vaikea kuvitella. Mutta Sinisalokin kaipaisi paremman käsikirjoituksen. Nyt vain miettii koko ajan, että kyllä se Helppo elämä olikin hyvä sarja.
Sivurooleissa Jasper Pääkkönen ja Mikko ”Mannerheim” Nousiainen näyttelevät kyyliä ja koviksia alleviivatusti. Eppu Salminen ja Matti Onnismaa esittävät koomisia kevennyksiä, mutta huumori ei repeä siinä mitassa kuin Aleksi Mäkelän versioissa parhaimmillaan.
Hyvää mainosta uusi Vares ei Reijo Mäen kirjoille ole. Asetelmat tuntuvat lukkoon lyödyiltä ja juonikuvio pääosin itsestään selvältä, vaikka ihan heti ei arvaisikaan, että kuka sen teki. Yllätykset eivät yllätä toivotulla tavalla.
Uusikaarlepyyssä syntynyt ohjaaja Anders Engström on Ruotsissa tehnyt Wallander-sarjaa. Yhtenäistä hahmotusta ja vetoa hänkään ei tähän rikosjuttuun saa, vaikka loppupuolella tapahtumat tihentyvätkin. On vaikea uskoa filmisarjan kansainväliseen menestykseen, mutta ensi-illassa ainakin kotimainen yleisömenestys näytti hyvältä.
Lieneekö alkuteoksista jäänyt käsikirjoitukseen jotain kirjallista, kun jo hahmojen esittelyssä käytetään vaivauttavan kankeaa puhekieltä? Uutta Varesta ehkä voisi kutsua televisiokelpoiseksi kamaksi, jollei tuutista tulisi joka viikko pätevämpää ruotsalaislaatua. Beckit ja Wallanderit pyyhkivät lattiaa suomalaisten poliisifilmien kömpelyyksillä sekä juoni- että toteutuspuolella. (HB)