K­las­si­sen mu­sii­kin vil­li-ih­mi­nen Igor St­ra­vins­ky muut­taa per­hei­neen ai­heut­ta­man­sa Kevä­tuh­rin skan­daa­lin jäl­keen 1910-lu­vun Rans­kas­sa muo­ti- ja ha­jus­teim­pe­riu­miaan luo­van Co­co Cha­ne­lin hoi­viin ja pys­tyy jat­ka­maan venäläi­sen kau­ten­sa suurtöitä. Sai­raal­loi­nen vai­mo muut­taa pian pois las­ten­sa kans­sa, kun sä­veltäjä saa ins­pi­raa­tio­ta muo­ti-i­ko­nin vuo­tees­sa.

K­li­sei­seltä vai­kut­ta­va ase­tel­ma ei kui­ten­kaan ole elo­ku­van pääa­sia. Ti­lan­ne tun­tuu edel­leen ai­ka poik­keuk­sel­li­sel­ta, kos­ka yleensä tai­de­me­se­naat­ti oli mies. Har­voin ku­va­taan kah­den tai­tei­li­jan vä­listä suh­det­ta. Alis­tus­suh­de ei to­teu­du, kos­ka työn lop­pu­tu­lok­set mi­ta­taan ja ih­mis­suh­teet jyrätään ee­tok­sen al­le.

Mads Mik­kel­sen jättää St­ra­vins­kyn kon­ser­va­tii­vi­suu­den ja hii­rimäi­syy­den ku­vaa­mat­ta, eikä pa­ra­dok­sia mu­sii­kin rai­vok­kuu­teen pys­tytä hyö­dyntämään. Roo­li kui­ten­kin on­nis­tuu. An­na Moug­la­lis puo­les­taan on kuin il­met­ty Co­co, vaik­ka har­va tai­taa häntä to­del­la tun­tea. Mo­lem­pien tai­tei­li­joi­den il­mai­sun pe­rus­teet ja te­ma­tiik­ka jäävät har­mil­li­ses­ti si­vuo­saan. Mut­ta vi­suaa­li­suu­des­ta ei ole tin­git­ty.