Tähän on help­po sa­mais­tua. Isällä­ni on nis­kas­sa, on­nek­si hius­ra­jan ylä­puo­lel­la ja mi­nul­la selässä­ni pu­nai­nen syn­tymä­merk­ki. Olen muu­ta­man ker­ran näh­nyt sa­man­lai­sen vas­taan­tu­li­jan kas­vois­sa ja miet­ti­nyt, mil­lais­ta on sen kans­sa elää yhä pin­nal­li­sem­mak­si ja sää­limättömämmäk­si käyvässä maas­sa, jon­ka si­vis­tys ja em­pa­tia ovat mut­tu­mas­sa yhä hen­nom­mak­si pin­ta­si­lauk­sek­si.

Int­ron jäl­keen tee­maan: syn­tymä­merk­kinsä ta­kia frii­kik­si hau­kut­tu va­lo­ku­vaa­ja al­kaa nähdä kum­mal­li­sia olen­to­ja Lon­toon Spi­tal­fied­sin syn­keillä ka­duil­la. En spoi­laa enempää, sillä tässä on to­del­la vuo­den pa­ras kau­hue­lo­ku­va, vaik­ka tyy­li­la­ji vaih­te­lee useam­min kuin kah­des­ti. Ker­ran­kin kan­nen kau­pal­li­nen vies­tintä on oi­keas­sa.