Mo­ni var­maan yllät­tyy, että näin­kin hyvä spa­get­tiwes­tern on teh­ty vielä niin­kin myöhään kuin 1977. Edel­li­nen vuo­si­kym­men oli tämän il­mai­sun juh­laa, jo­ka lop­pui pe­rin te­hok­kaas­ti Tri­ni­tyn ja Te­ren­ce Hil­lin toi­mes­ta seu­raa­val­la vuo­si­kym­me­nellä.

Jout­sen­lau­lu kui­ten­kin saa­tiin, kun mat­ta­silmäi­nen palk­kio­metsästäjä Bla­de (Mau­ri­zio Mer­li) tuo 5000 dol­la­rin saa­lis­taan kau­pun­kiin, jos­sa ei tar­vi­ta she­rif­fiä eikä reward-mak­su­ja. Pai­kal­li­nen kai­vos­ty­ran­ni on luo­nut oman pik­ku ku­nin­gas­kun­tan­sa.

Man­na­ja eläh­dyttää län­ne­ne­lo­ku­vien ystä­viä hie­noi­sil­la poik­kea­mil­la pe­rin­tei­sistä kom­ven­tiois­ta. San­ka­rin eri­koi­suus on as­ta­lo, jo­ka on erään­lai­nen pie­nen vii­kin­kir­veen ja in­tiaa­ni­to­ma­haw­kin vä­li­muo­to. Pe­rin­teistä col­tia­kin käy­tetään. Pää­kon­nan, sak­sa­lais­sa­dis­ti Vol­le­rin (John Stei­ner), eri­koi­suus on puo­les­taan kak­si ve­ri­koi­raa. Haus­kaa siis pii­saa, eikä to­sik­ko­ja ko­sis­kel­la. Ky­seessä on mai­nio mik­saus eu­ro­kom­mu­nis­mis­saan py­ris­te­levästä ita­lia­lai­ses­ta elo­ku­vaee­tok­ses­ta ja mo­ni­nai­sis­ta Tex Wil­le­ristä tu­tuis­ta rai­lak­kais­ta tem­pauk­sis­ta.

E­lo­ku­va koet­tiin kai­ke­ti Suo­mes­sa niin raais­ta­va­na (kir­veellä päähän lyön­tiä, nais­ten ruos­ki­mistä, pää­hen­kilön ki­du­tus­ta), et­ten ai­na­kaan minä ole löytä­nyt tie­toa mah­dol­li­sis­ta 1970-l­ku­vun lo­pun teat­te­rinäytök­sistä. Tus­kin täl­le edes oli minkään­lais­ta so­siaa­lis­ta ti­laus­ta ai­koi­naan. Toi­sin on nyt.