Harvaa huonoa elokuvaa jaksaa katsoa montaa kertaa.
Harvaa huonoa elokuvaa jaksaa katsoa montaa kertaa. Vaikka Paluu apinoiden planeetalle on takuulla huono elokuva, se on neljään tähteen yltävä hyvä huono elokuva camp-arvojensa takia. Jos Pyhän pommin vartijat pääsevät mukaan Simpsoneihin, se tarkoittaa Apinoiden planeetan jatko-osan piirtyneen populaarikulttuuriseen tajuntaan, jopa voimakkaammin kuin Omega Man. Elokuvahistroriaan se on ilman vastaväitteitä jäänyt ensimmäisenä todellisena menestyselokuvana, joka on jatko-osa. Studiot eivät näihin jatkoihin uskoneet lainkaan 1960-luvulla.
Uusi katselukerta viihdyttää siitä huolimatta, että tapahtumat tuntuvat perin tutuilta. Vaikka budjettia leikattiin puoleen, tv:n saralla rutinoitunut ohjaaja Ted Post sai tiimeineen aikaan näyttävät puitteet. Budjetti näkyy, varsinkin teräväpiirtona, joukkokohtauksissa, joissa apinoiden maskeerauksista on säästelty kömpelöillä naamareilla.
Ainakin maaliskuussa 2009 elokuvan sai vain osana viiden levyn 40-vuotisjuhlajulkaisua. Kansio on hieman yhden levyn pakkausta paksumpi, mikä näyttää toivottavasti suuntaa muillekin kokoelmille. Tila on vähissä hyllyissä siinä missä kovalevyilläkin.
Kuva merkitsee suurta parannusta aiempaan SE DVD-versioon. Matte-piirrokset erottuvat tosin aiempaa tarkemmin, mikä ei liene tarkoitus, mutta sillehän ei voi mitään. Kaikkinainen tarkkuus yltää myös ääniraitaan, joka korvaa vanhan Dolby Surroundin. Ero ei kuitenkaan ole kovin suuri. Ekstroissa erillinen musiikkiraita, 22 min. dokumentti, apinauutisia, interaktiivinen pressikansio, traileri, kolme galleriaa ja d-box mastering motion -osio. (PS)